Kyyneleitä lähtöportilla

Caracasin lento oli myöhässä, ja sitä odotellessa tapasimme Madridin lentokentällä erään venezuelalaisen naisen. Haluan kertoa tästä kohtaamisesta, sillä se sai minut kyyneliin. Venezuelan tilanne on jo pitkään ollut vaikea, ja monet ovat lähteneet muualle etsimään mahdollisuuksia. Samoin kuin tämän viisikymppisen naisen tytär 9 kuukautta sitten.

Puheeksi tuli se, miten paljon vanhempana ikävöi lapsiaan, jotka asuvat kaukana. Kipu, ikävä sekä samalla helpotus ja ylpeys, että tytär on löytänyt töitä Euroopasta ja aloittanut täällä uuden elämän, oli käsin koskeltavaa. Itkimme lopulta kaikki siinä lähtöportin odotuspenkeillä. 

Kaikkein koskettavinta on se, että tämä ei ole vain yhden ihmisen tarina, vaan valitettavan moni venezuelainen perhe on joutunut eroamaan toisistaan. Joku saattaa ajatella, että kyllähän suomalaisetkin lähtevät maailmalle, mutta erona kuitenkin on, että lähteekö pois maastaan ajatuksella, ettei tiedä, voiko edes miettiä paluuta. Harva venezuelainen tosiaan enää palaa takaisin, mikä varmasti tekee ikävästäkin entistä vaikeamman.

Kohta olisi tullut täyteen kaksi vuotta, kun mieheni on käynyt viimeksi Venezuelassa. Minulle puolestaan tämä kerta on ensimmäinen, sillä olemme joutuneet siirtämään matkaa erinäisen syiden takia pariin otteeseen. Äidin ja serkkuja olen tavannut jo Panamassa, mutta osan suvusta tunnen vain netin välityksellä, ja on ihana päästä tapaamaan heidät nyt kasvokkain.

Keskustelun jälkeen jäin miettimään sitä ikävää ja surua, joka myös mieheni äidillä ja muulla perheellä on, sekö samalla sitä helpotusta, kun he tietävät, että elämä Suomessa on lähtenyt käyntiin hyvin. Ja niitä kyyneleitä, jotka varmasti tulevat, kun kohta näemme pitkästä aikaa.

(Olemme turvallisesti perillä Venezuelassa. Kirjoitan myöhemmin lisää täältä.)