Suppailua Karibialla

Keinahteleva SUP-lauta jalkojen alla, edessä Karibianmeri ja hiljalleen laskeva aurinko: siisteintä, mitä olen vähään aikaan tehnyt.

Olen päässyt täällä Venezuelassa kokeilemaan ensi kertaa SUPia eli Stand Up Paddle:a. Olin nähnyt suppailijoita Helsingissä, mutten ollut koskaan itse testannut lajia. Kun näin Zaragozan rannalla tytön, joka vuokrasi SUP-lautaansa, pitihän tätä lajia päästä testaamaan.

Tämä SUP-lauta oli improvisoitu poistamalla purjelaudasta purje, joten se ei ihan täysin vastaa sup-lautaa. Se on hieman kapeampi kuin sup-lauta, mikä tekee siitä hieman epävakaamman. Mela on myös vähän liian lyhyt, joten ergonomia ei ole ihan täydesti hallussa. Lisäjännitystä kaatumiseen loi se, että mela uppoaa, jos siitä päästää kaatuessaan vahingossa irti.

Alun jännityksen jälkeen uskaltauduin nousta polviasennosta seisomaan. Zaragozan ranta on kuin uima-allas ja siellä on vain pienen pieniä aaltoja, mutta aloittelijalle nekin olivat kohtalokkaita ja saivat reidet tärisemään entisestään. Monta pulahdusta ja uudelleen laudalle nousua myöhemmin suppailu sujuu jo paremmin. Tässä lajissa saa kaatua! Ja onhan Karibian vesiin on kivempi molskahtaa kuin Töölönlahteen.

Täytyy nyt nauttia Zaragozan rannasta ja suppailusta niin paljon kuin vaan ehtii. Ja toivoa, että elokuun lopulla Suomessa olisi hyvät suppauskelit. Suosittelen teitäkin testaamaan, jos ette ole vielä sitä tehneet!

(Vinkkinä Venezuelaan matkustaville: Zaragozan rannalta SUP-lautaa voi vuokrata Virginia -nimiseltä tytöltä. Kaikki kylässä tuntevat hänet, joten rohkeasti vain kysymään. Hintaa suppaustunnilla on 1500 bolivaria, joka on noin 1,50 €.)

Aamun ääniä

Lempihetkeni on täällä aamunkoitteessa. Silloin ilmassa käy kevyt tuulenvire. Se tuntuu ihanalle iholla. Ilma on yön jäljiltä vielä raikas. Pikkuhiljaa aurinko kiipeää yhä korkeammalle ja muuttaa ympäristön värejä kovemmiksi. Seitsemän aikaan aurinko jo lämmittää nostattaen hien pinnalle.

Naapurin kukko kiekuu, linnut visertävät, muutama koira haukahtelee jossakin kauempana. Hiljalleen ihmiset heräävät uuteen päivään. Muutama naapuri on jo kantanut tuolinsa kadulle puun katveeseen. Joku kävelee kadulla, lapsen itkua kuuluu naapurista. Ilmassa leijailee arepa-maissileipäsien tuoksu, joku valmistaa aamupalaa.

Jokaisella meistä on omat aamurituaalinsa. Joku juo kupin kahvia, toinen harjaa hampaat ja lukee päivän lehden. Joskus jopa tuntuu, ettei päivä käynnisty ilman aamurituaaleja. Pidän siitä, että joogasta on tullut minulle sellainen rituaali. Sen aikana herättelen kehoani ja mieltäni uuteen päivään sekä nautin aamun äänistä ja tuoksuista.

(Olimme tällä viikolla reissussa, jonka mieheni oli järjestänyt minulle synttäriyllätyksenä, siksi blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Kirjoitan reissustamme täällä blogin puolella lähipäivinä. Tämän jutun olin kirjoittanut jo valmiiksi, mutten ehtinyt julkaista sitä ennen matkaa, koska lähtö tuli täytenä yllätyksenä minulle).

Otitko omat lääkkeet mukaan?

Nyt on tullut tutustuttua myös terveysasemaan Venezuelassa. Tosin potilaana. Tämä taitaa olla ainut maa maailmassa, jossa terveysasemalle mentäessä kannattaa ottaa omat lääkearsenaalit mukaan.

Oireina oli kouristuksenomaista mahakipua, jatkuva ripuli, oksentelua. Perhe piti minusta hyvää huolta, minulle tuotiin niin kanakeiton lientä kuin nesteytysjuomaa. Olo kuitenkaan ei ottanut kohentuakseen ja vointi alkoi heikentyä, joten suuntasimme yksityiselle terveysasemalle.

Minua pelotti, sillä tiedämme, mikä on Venezuelan tilanne terveysasioissa – lääkkeistä ja välineistä on huutava pula. Mitä, jos tähän ei ole lääkkeitä saatavilla? Mitä sitten teemme? Terveysasema oli kuitenkin siistimpi ja modernimpi kuin osasin odottaa. Mutta myös siellä, yksityisellä klinikalla, lääkepula on merkittävä. Sairaalasängyltä käsin kuulimme sairaanhoitajien keskustelevan, että lääkkeitä on jäljellä enää vähän, hyllyssä oli vain kaksi lihasrelaksanttia. Ja täällä potilaat maksavat itse jokaisesta lääkkeestä.

Diagnoosina oli akuutti suolitulehdus. Minulle laitettiin tippa käteen melkein heti, joka kohensi oloa melkein välittömästi. Voitte kuvitella, miltä tuntui, kun olin kuullut muutamia päiviä aikaisemmin naapurin lähes 2-vuotiaasta tytöstä, joka oli ripuloinut, aliravittu ja huonokuntoinen, eikä hänelle ollut laitettu edes tippaa julkisessa terveyskeskuksessa säästösyistä. Siellä tipat on säästetty vain kaikista heikoimmassa kunnossa oleville, koska tippoja ei yksinkertaisesti ole. Aivan kauheaa.

Olimme tuoneet Suomesta lääkkeitä varmuuden vuoksi, koska tiesimme, että Venezuelassa on pulaa lääkkeistä. Olisitte muuten nähneet lääkärin reaktion, kun näytimme lääkearsenaalimme. Niistä muutama olikin reseptissä. Lääkärin kasvoilta näki pettymyksen, että Venezuela on tällaisessa tilassa, että lääkäritkään eivät pysty tekemään työtänsä, koska potilaat eivät löydä oikeita lääkkeitä parantuakseen ja joutuvat palaamaan uudelleen ja uudelleen lääkärin luokse. Nykyään lääkärit joutuvat ensiksi kysymään potilaalta, onko hänellä mitään lääkkeitä kotona, sillä kaikkia lääkkeitä ei apteekeista tällä hetkellä löydä. Ja usein lääkärin on määrättävä monta eri lääkevaihtoehtoa, jotta potilas saisi edes jonkun.

Loput lääkkeistä löysimme onneksemme apteekeista. Tänne oli juuri samaisena päivänä tullut lääkelähetys, joten apteekeissa oli jälleen jotain, mitä myydä. Aiemmin hyllyt ammottivat tyhjyyttään, ja muistikuva siitä kauhistutti jo etukäteen, mutta onneksi hyllyt olivat nyt täydemmät. Minulle määrätyt lääkkeet olivat myös melko yleisiä, joten niitä sattui kaikkia olemaan nyt valikoimassa.

Kaikki siis hyvin loppujen lopuksi, ja olo on jo paljon parempi, vaikka viime päivät ovat menneet lepäillessä. Olo tuntuu täällä niin etuoikeutetulta, että pääsee lääkäriin, saa tarvitsemansa hoidon ja vielä lääkkeetkin. Kirpaiseekin edes ajatella, että tätä kohtelua eivät läheskään kaikki saa.

Ja vielä suuri kiitos Suomeen niille ystäville, jotka antoivat meille ylimääräisiä lääkkeitään. En voi olla enempää kiitollinen teille <3