Aavemainen hotelliyö

Mieheni oli järjestänyt yllätysreissun syntymäpäivänäni. Aamulla sain pyynnön pakata laukkuni ja hypätä taksiin, joka odotti meitä ovella. Mieheni oli varannut meille all inclusive -hotelliyön Hesperia Isla Margaritalta, joka on (tai pikemminkin oli) yksi saaren hienoimmista hotelleista. Kaikki meni nappiin, kunnes huoneen ovi ei enää suostunut avautumaan.

Olimme juuri käyneet illallisella, ja maan tilanteen tuntien emme vaatineet suuria. Useat asiat ruokalistalta olivat päässeet loppumaan, mutta se ei meitä haitannut. Lähdimme kohti huonetta, mutta ovi ei suostunut avautumaan. Edes lukkomies ei saanut sitä peruskikoilla auki, ja lopulta se piti työntää sisään. Huoneen vaihto oli siis edessä, silloin oli klo 22.30.

Hotelli on valtavan suuri, hotellihuoneita on kaiken kaikkiaan lähes 400. Hotellissa oli meidän lisäksi 6 muuta asukasta. Hotellin käyttöaste on minimissä, mikä näkyi huoneiden siisteydessä. Hotelli lähes rapistuu silmissä, vaikka ulkopuolelta se näyttää majesteettiselta. Pitkät käytävät olivat aavemaisen tyhjiä, ja hotellihuoneiden kunnossapidossa on paljon petrattavaa.

Meidän huoneemme oli viimeisen päälle laitettu, mutta kun lähdimme etsimään toista huonetta valkeni meille karu totuus. Tarpeeksi siisti hotellihuone löytyi yhdeltä yöllä. Monet huoneista oli laitettu järjestelmään ”varattuina”, koska niitä ei oltu laitettu yöpymiskuntoon. Vapaina olevat huoneet eivät kuitenkaan vastanneet siisteystasoltaan minkään luokan standardeja. Torakoita, toimimattomia hanoja, oranssia tai jopa sinistä vettä hanasta, likaiset lakanat tai patjansuojus, pistävää homeen hajua. Lopulta löysimme huoneen, joka oli jotenkuten siisti ja jossa voisimme yömme viettää.

On hyvä sanoa, ettemme ole sellaisia ihmisiä, jotka valittavat kaikesta. Mutta jos maksamme jostakin, on sen silloin kuitenkin täytettävä tietyt kriteerit – etenkin kun kyseessä on viiden tähden hotelli. Maan tilanne ei selitä siivottomuutta ja piittaamattomuutta.

Aamulla teimme valituksen hotellille. Saimme lukuisia anteeksipyyntöjä ja pahoitteluja tilanteesta, ja meille tarjottiin hyvityksenä sviittiä 4 yöksi all inclusive -paketilla ja span rajoittamattomalla käyttöoikeudella, mutta emme ottaneet sitä vastaan (tämän paketin arvosta voitte päätellä, miten häpeissään he olivat). Vaihtoehtona he tarjosivat hotelliyötä ja spa-hoitoja toisessa ketjun hotellissa, Hesperia Edén Clubissa Playa El Agua -rannalla. Se olisi botique-tyyppinen hotelli, jossa kaiken pitäisi toimia kunnolla, sillä se oli ketjun paras hotelli. Suuntasimme siis sinne, ja siellä kokemus oli ehdottaman positiivinen. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin. 

Jos huoneemme ovi ei olisi rikkoutunut, kokemus olisi voinut olla aivan toisenlainen kuin se lopulta oli. Nyt voi sanoa, että tämä syntymäpäiväreissu ei kyllä unohdu koskaan.

Näkymä piha-alueelle

Hotelli on majesteettisen valtava ja mahtipontinen, mutta sen sisältä paljastui toinen totuus.

3 viikkoa kotiinpaluuseen – mitkä ovat fiilikset?

Kotiinpaluuseen on nyt 3 viikkoa. Olemme jutelleet mieheni kanssa useasti siitä, millaiset fiiliset on palata takaisin koti-Suomeen. Ja sen voin sanoa, että ne ovat aika sekavat.

Lähtö tulee olemaan kova paikka, sillä tiedämme nyt käytännössä, millaiseen tilanteeseen venezuelainen perhe täällä jää. Mietimme usein, että millaista arki on täällä vaikka kolmen kuukauden kuluttua, koska joka päivä huomaa, että pula ruoasta on entistä huutavampi. Toukokuun lopulla, kun tulimme Venezuelaan, ruokaa oli vielä jonkun verran supermarketeissa. Nyt tilanne on jo paljon kriittisempi. Sen lisäksi hinnat ovat pompsahtaneet moninkertaisiksi näinkin lyhyessä ajassa.

Miten suureksi kriisi kasvaa, kunnes tapahtuu joku muutos parempaan? Mikään ei ole varmaa, ja tilanne ailahtelee suuntaan jos toiseen. Se aiheuttaa paljon huolta – olimme sitten Suomessa tai täällä. Ja milloin tulee vastaan se piste, että on paras lähteä ulkomaille etsimään rauhallisempaa elinpaikkaa, jossa ei tarvitse huolehtia päivittäin ruoasta tai lääkkeistä? Monet perheestämme (ja myös lukuisat muut venezuelalaiset) suunnittelevat parhaillaan muuttoa toisiin Latinalaisen Amerikan maihin.

Olemme rakastuneet Isla Margaritaan täysin, ja jos maan tilanne olisi toinen, tämä olisi paratiisimainen paikka asua tai tulla vierailulle kerran pari vuodessa. Toisinaan mietin, milloin palaamme tänne seuraavan kerran. Vai tuleeko sitä, jos perhe muuttaa pois Venezuelasta? Mihin sukulaismatkamme suuntautuvat tulevaisuudessa? 

Välillä puolestaan haaveilee siitä, että voi Suomessa mennä kauppaan ja ostaa, mitä tekee mieli. Leipoa pataleipää tai vaikka omenapiirakan. Valmistaa raikkaan salaatin, tehdä linssikastiketta. Täällä aineksia näihin asioihin ei vain ole, sillä raaka-aineet  puuttuvat täysin kauppojen hyllyistä. En olisi ikinä uskonut, että voisin ikävöidä lähi-Alepaa näin paljon.

Elämä Suomessa on niin huoletonta, eikä arjessa tarvitse käyttää paljoa aikaa ruoan etsimiseen. Kaupassa voi käydä nopeasti ja sieltä saa sen, minkä tarvitsee. Helposti ja lähes aina jonottamatta. Aikaa jää enemmän muihin asioihin – opiskeluun, työntekoon, vapaa-aikaan ja itsensä kehittämiseen, jotka muodostavat merkittävän osan hyvinvoinnistamme.

Olen kiitollinen, että olen saanut mahdollisuuden asua täällä ja tutustua sukulaisiin. Jokainen, joka on asunut puolisonsa tai vieraan perheen luona maailmalla, tietää, miten antoisa kokemus se on. Perheen luona asuminen kiinnittää täysillä paikalliseen arkeen ja kulttuuriin. Nyt voin sanoa, että tämä on toinen kotimaani. Venezuela tuntuu kodilta kaikista ongelmista huolimatta. Tämän kokemuksen jälkeen pienet asiat eivät kyllä saa mieltä maahan, ja on sitä opittu myös nauramaan tälle kaikelle.

Tunnelmat täällä vaihtelevat siis laidasta laitaan, mutta varmaa on, että lähdön paikka ei tule olemaan helppo kenellekään meistä.

Postauksen kuvat on otettu Playa El Agua -nimisellä rannalla, joka on yksi omista suosikeistani.

Meidän koti Karibialla

Venezuela ei kuulu monenkaan Etelä-Amerikan reissaajan listalle. Itse olen päässyt tutustumaan tähän hienoon maahan, koska mieheni on täältä kotoisin. Muuten en välttämättä olisi valinnut Venezuelaa matkakohteekseni, etenkään näinä aikoina. Ensimmäiseen kuukauteen on mahtunut paljon uusiin sukulaisiin tutustumista, sillä tämä on ensimmäinen kertani Venezuelassa.

Olemme olleet täällä nyt reilun kuukauden. Tuntuu, että nyt on päässyt lomafiilikseen, olo on rentoutunut - niin kuin Karibialla pitääkin. Kolme kuukautta tuntuu ajalta, jossa ehtii nauttimaan arjesta ilman paikasta toiseen juoksemista. Jos siltä tuntuu, voi hyvin vaikka viettää muutaman päivän vain lueskellen kirjaa riippumatossa terassilla.

Matkamme päätavoitteena on tavata sukulaisia ja viettää aikaa heidän kanssaan. Meillä on täällä käynyt vieraita Caracasista: isä, tätejä ja setiä, serkkuja ja heidän lapsiaan. Talossa on ollut vilinää, eikä täällä ole ollut montaakaan hiljaista hetkeä. Mieheni äiti muutti Isla Margaritalle vuodenvaihteessa. Ennen he asuivat Caracasin lähellä, jossa myös mieheni on kasvanut. Muutto tänne on tehnyt hyvää. Täällä on rauhallisempaa ja turvallisempaa kuin mantereella, vaikka toki varuillaan pitää olla niin kuin kaikkialla Venezuelassa.

Tuntuu, että maan vaikeasta tilanteesta huolimatta olemme onnistuneet nauttimaan ajastamme täällä. Blogissa olen kirjoittanut kaikenlaisista ongelmista ja haasteista, joita olen täällä nähnyt, ja toivon, ettei se ole jäänyt päällimmäiseksi fiilikseksi teille lukijoille. Olen yrittänyt kirjoittaa myös muista positiivisemmista teemoista, mutta huomaamattani alan kirjoittamaan asioista, jotka ovat jääneet mietityttämään. Jotenkin tuntuu, että on tarve jakaa tietoa teille siitä, mitä täällä tapahtuu ja samalla myös itse käsitellä asioita mielessään.

Olen kiitollinen mahdollisuudesta viettää aikaa sukulaisten kanssa ja tutustua heihin kunnolla. Jos olisimme tulleet tänne vain pariksi viikoksi, en olisi päässyt tutustumaan näin hyvin. On myös aivan eri asia tutustua Venezuelaan, kun on iso joukko paikallisoppaita ympärillä vastailemassa kaikkiin kysymyksiini.

Tänne tullessa meillä oli suunnitelmissa tutustua muutamiin paikkoihin mantereella, mutta toistaiseksi emme ole vielä poistuneet Isla Margaritalta. Mantereen puolella asuvien sukulaisten mukaan tilanne siellä on hieman arvaamattomampi, joten emme ole vielä varmoja, lähdemmekö sinne ollenkaan. Uskon, että kaikella on aikansa. Jos emme pääse nyt mantereelle, pääsemme sinne sitten toisella matkalla. Nyt tai sitten jonain päivänä, kun oikea aika koittaa.

Otan mieluusti vastaan ideoita tulevien postausten suhteen. Mikä teitä kiinnostaisi? Mitä haluaisitte tietää? Jätä rohkeasti toiveesi alle kommenttikenttään.

Milloin on pyykkipäivä?

 Naapuri kolkuttaa oveen ja ilmoittaa meille, että nyt tulee vettä. Säntäämme nopeasti laittamaan vesipumpun päälle, jotta saisimme vesitankkerit täytettyä. Vettä tulee meille vain noin kerran viikossa – toisille vielä harvemmin. Kiitos vesitankkerin ja -pumpun, meillä on juoksevaa vettä kotona. Vettä pitää säännöstellä tarkkaan, jotta se riittää viikoksi. 

Vettä ei tule  enää päivittäin, kuten aiemmin. Caracasissa asuvilla serkuilla vesi tulee noin joka 15. päivä, eikä heillä ole vesitankkeria. Inflaation myötä vesitankkerien hinnat ovat nousseet niin paljon, ettei monellakaan ole enää varaa hankkia sellaista. Monet, joilla ei ole vesitankkeria, ovat olleet pulassa, sillä heidän on täytynyt itse käydä hakemassa vesi kauempaa omilla vesikanistereillaan. Vedenhakuun tuhlaantuu monessa perheessä paljon aikaa ja vaivaa.

Kuivuus on koetellut Venezuelaa jo monta kuukautta. Sadekauden olisi pitänyt alkaa, mutta kunnon sateet viipyvät edelleen. Margaritan saarella on satanut muutamana iltana ja yönä, ei sen enempää. Vesipula tuntuu ja näkyy.

Suihkussa käydään nopeasti. Vesihana suljetaan saippuoidessa käsiä, pestessä hampaita. Tavallisia vedensäästötoimenpiteitä, joita moni venezuelalainen on nyt kriisin edetessä joutunut opettelemaan. Aiemmin vettä oli saatavilla runsaasti, eikä sen säästämisestä juuri puhuttu. Nyt tilanne on täysin toinen. Veden säästäminen on kaikkien huulilla.

Ja mitä viikottainen veden tulo meillä tarkoittaa? Muun muassa ulkona tuulenvireessä kuivuvia vaatteita.

Puhelin- ja nettiyhteydet toimii taas

En ollut suunnitellut blogihiljaisuutta, mutta meiltä meni nettiyhteydet viime viikon keskiviikkona. Myös puhelinten kuuluvuus ja data katosivat, mutta ne palautuivat viikonloppuna. Netti ei kuitenkaan palautunut, vaikka olimme useaan otteeseen yhteydessä palveluntarjoajaan.

Tänään Richard ja hänen isä alkoivat tutkia tarkemmin kaapeleita, ja selvisi, että ne olivat mahdollisesti kastuneet tiistaiyön rankkasateesta ja irronneet liitoksistaan. Nyt netti taas toimii. Tuntuu kuin ihmeeltä lähes viikon nettikatkon jälkeen.

Netti on täällä todella hidas. Nopeustestin mukaan latausnopeus on huimat 1,18 Mbit/s. Nopeimman netin pitäisi olla 4 Mbit/s, Suomessa hitainkin yhteys on usein tätä nopeampi. Sivut eivät siis useinkaan avaudu kunnolla, tai yhteys katkeaa juuri ennen kuin sivu on ehtinyt latautua. Tässä on päässyt kehittämään omaa kärsivällisyyttään.

Viikonlopun aikana ehdin kirjoittamaan monta juttua koneelle ja editoimaan kuvia. Laitan niitä pikku hiljaa tänne blogiin.

9 syytä rakastua Isla Margaritaan

En ole vielä kertonut täällä, miksi olemme rakastuneet Isla Margaritaan. Saari kun on hurmannut meidät kauneudellaan täysin. Rakkautta ensi silmäyksellä voisi sanoa. Tässä 9 syytä rakastua Isla Margaritaan.

1. Kauniit hiekkarannat. Karibianmeren rannat hurmaavat kenet vain. Turkoosit, kirkkaat vedet. Vaaleaa, hienoa hiekkaa. Palmupuiden havinaa. Rantoja löytyy jokaisen makuun, on surffiaaltoja ja uima-altaan kaltaista tyyneyttä. Olemme käyneet vasta murto-osalla saaren rannoista, tavoitteena on tutustua mahdollisimman moneen.

2. Pieni mutta suuri. Kaikkialle pääsee autolla suht nopeasti. Olemme kiertäneet lähes koko saaren, mutta vielä on monta paikkaa käymättä. Täältä löytyy kulttuurin ystäville museoita ja linnoituksia. Luontoelämyksiä tarjoaa La Restingan kansallispuisto, ratsastusretket, kävelyreitit vuorilla. Rantoja löytyy jokaiseen makuun: melkein koskemattomia ja rantoja, joilla järjestetään sesonkiaikana rantabileitä. Saaren isoimmassa kaupungissa Porlamarista löytyy puolestaan mm. vesi- ja huvipuistot ja ostoskeskuksia.

3. Hiljaisuus. Asumme kylässä, kävelymatkan päässä sen keskustasta, mutta silti niin rauhallisella alueella, etteivät liikenteen äänet kantaudu tänne asti. Illalla pimeän tultua kuuluu heinäsirkkojen sirkutusta ja satunnaista koirien haukuntaa. Istumme ulkona terassilla kuunnellen ympäristön ääniä. Tuntuu, että täällä on tilaa hengittää.

4. Ystävälliset ihmiset. Margaritalaiset ovat todella ystävällisiä.  Kadulla voi kysyä aina neuvoa ja paikalliset auttavat mielellään. Naapurit tuntevat toisensa ja auttavat toisiaan. Heiltä voi käydä pyytämässä lainaksi vaikka vihanneksia, palauttaa sitten myöhemmin.

5. Luonto ja ilmasto. Luonto on monimuotoinen. Saarelta löytyy toinen toistaan kauniimpia hiekkarantoja, vuoristoa jonka rinteillä kasvaa kaktuksia ja puskia. La Restingan kansallispuistossa pääsee tutustumaan mangrovemetsiin ja laguuneihin. Luonto on monessa paikassa vielä koskematon. Saaren itäosa, jossa on suurimmat asutuskeskukset (kuten Porlamar), on tiheämmin asuttua kuin länsiosa, jossa me asumme. Ilmasto on kuiva, ja lähes jokaisena vuoden päivänä paistaa aurinko.

6. Tuoreet hedelmät ja vihannekset. Värikkäitä vihanneksia ja hedelmiä voi ostaa markkinoilta. Hedelmät ovat makeita, papaija on suussa sulavaa.  Ja parasta kaikessa on, että takapihallamme on limepuu.

7. Kala ja merenelävät. Suoraan kalastajilta, taatusti tuoretta, hyvään hintaan. Olen oppinut sen, että tuore kala tuoksuu vain merelle. Ostimme lähikylän kalastajilta pari 3 kg painoista kalaa, toimme ne kotiin takarontissa, eivätkä ne haisseet missään vaiheessa miltään.

8. Rauhallinen elämänrytmi. Kylätunnelma ei ole kadonnut turismin myötä niin kuin monessa muussa paikassa. Täällä kylässä monet istuvat ulkona auringonlaskun aikaan, jolloin pahin päivän porotus on jo ohi ja lämpötila laskee alle 28 asteen. Miesporukat pelaavat kadulla dominoa. Naiset nostavat tuolit ulos ja juttelevat keskenenään. Moikkaavat ohikulkijoille. Täällä mihinkään ei ole kiire. On aikaa jutella naapurin kanssa, istahtaa hetki meren äärellä, hengittää merituulta. Pimeän tultua ihmiset alkavat siirtyä koteihinsa, nukkumaan mennään aikaisin.

9. Auringonlaskut. Joka ilta kuuden maissa aurinko värjää taivaan erilailla. Isla Margaritan auringonlaskujen sanotaan olevan Venezuelan kauneimpia. Aiemmassa postauksessa kerroinkin jo, miten auringonlaskut ovat hurmanneet minut. On ihana istua katsomaan, miten päivä painuu mailleen. Rauhoittua kiittämään päivästä, ja siitä että huominen on jälleen uuden alku.

Sanotaan, että kun kerran käy Isla Margaritalla, saareen rakastuu. Monet heistä päättävät jäädä saarelle asumaan pysyvästi. Täällä heille on ihan oma nimensä - navegante.

Miten Caracasin lento erosi kaikista muista?

Palaan vielä Madrid-Caracas -lentomatkalle. Se oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun olin lennolla, jossa ilma oli niin tunteita täyteen pakkautunut. Koneessa oli pääasiassa venezuelalaisia. Osa oli matkalla kotiin vierailtuaan Euroopassa asuvien lasten luona. Osa taas venezuelalaisia nuoria, jotka olivat menossa pariksi viikoksi tapaamaan perhettään.

Ilmassa oli jännitystä ja odotusta siitä, mikä tilanne kotimaassa tulisi olemaan. Ikävää Eurooppaan jääneitä lapsia kohtaan. Huolta siitä, mitä tehdä, kun palaa takaisin kotiin. Huolta turvallisuudesta. Tunnelma oli erilainen kuin millään aikaisemmalla lennolla, missä olen ollut.

Vieressämme istui venezuelalainen pariskunta, joka oli kaksi vuotta sitten päättänyt muuttaa pois Venezuelasta. He lähtivät Englantiin, ensin mies ja sitten tyttöystävä perässä 9 kuukauden päästä. Ja nyt kahden vuoden jälkeen he olivat menossa kotiin tapaamaan sukulaisia pariksi viikoksi.

Kaikesta aisti jännitystä ja huolta turvallisuustilanteesta. Yksi suurimmista huolista oli kuitenkin se, tulevatko matkalaukut perille koskemattomina, sillä laukuissa oli ruokaa ja hygieniatarvikkeita. Sama huoli painoi myös meitä, mutta onneksi kaikki tuli perille.

Mitä tänään on myynnissä?

Kävelimme maanantaina keskustassa hoitamassa asioita. Kaukana näkyi paljon väkeä, näytti kuin katu olisi suljettu. Kun lähestyimme paikkaa, se osoittautui kauppajonoksi, joka ulottui lähikaupasta korttelin päähän.

Kävelimme jonon vierestä ja mieheni äiti kysyi yhdeltä jonottajalta, että mitä tänään on myynnissä. ”Vaippoja”, oli vastaus. Äitini heittämä kysymys on nykyään täällä tavallinen. Joku päivä kauppaan saattaa tulla sokeria, toisena jauhoja ja ehkä seuraavalla viikolla vessapaperia.

Katsoin tarkemmin jonottajia, ja jonossa oli paljon naisia lapsineen. Vauvoja rintarepuissa, pikkulapsia leikkimässä kadulla. Ja jono oli kuulemma lyhyt verrattuna pääkaupunkiin.

Kaikilla oli sama tarve ostaa vaippoja, jotka ovat kortilla Venezuelassa. Niitä ei löydy enää mistään – ei edes rahalla. Hallitus tuo silloin tällöin sovittuihin kauppoihin vaippasatsin, jolla on hallituksen tukema hinta. Sinä päivänä, kun kauan odotettu vaippasatsi tulee lähikauppaan, voitte vain kuvitella jonottavien ihmisten määrän. Muina aikoina kauppojen vaippahyllyt (ja muutkin hyllyt) vain ammottavat tyhjyyttään.

Kysyin, että kuinka paljon täällä käytetään kestovaippoja. Arjen pyörittäminen on jo itsessään niin merkittävä urakka, ettei vaippojen pesuun jää aikaa tai energiaa, kun arki on ruoan jonottamista ja työn tekoa. Ja siihen päälle vielä pula vedestä ja saippuasta. Esimerkiksi joissain osissa Caracasia on nyt käynnissä kolmas viikko ilman juoksevaa vettä. Vesi pitää hakea ja kantaa kotiin, joten sitä säästetään. Toki kestovaippoja on käytössä nyt, kun tilanne on mikä on ja vaihtoehdot puuttuvat.

On vaikea käsittää, että kyse on näin perustarpeista.

Kyyneleitä lähtöportilla

Caracasin lento oli myöhässä, ja sitä odotellessa tapasimme Madridin lentokentällä erään venezuelalaisen naisen. Haluan kertoa tästä kohtaamisesta, sillä se sai minut kyyneliin. Venezuelan tilanne on jo pitkään ollut vaikea, ja monet ovat lähteneet muualle etsimään mahdollisuuksia. Samoin kuin tämän viisikymppisen naisen tytär 9 kuukautta sitten.

Puheeksi tuli se, miten paljon vanhempana ikävöi lapsiaan, jotka asuvat kaukana. Kipu, ikävä sekä samalla helpotus ja ylpeys, että tytär on löytänyt töitä Euroopasta ja aloittanut täällä uuden elämän, oli käsin koskeltavaa. Itkimme lopulta kaikki siinä lähtöportin odotuspenkeillä. 

Kaikkein koskettavinta on se, että tämä ei ole vain yhden ihmisen tarina, vaan valitettavan moni venezuelainen perhe on joutunut eroamaan toisistaan. Joku saattaa ajatella, että kyllähän suomalaisetkin lähtevät maailmalle, mutta erona kuitenkin on, että lähteekö pois maastaan ajatuksella, ettei tiedä, voiko edes miettiä paluuta. Harva venezuelainen tosiaan enää palaa takaisin, mikä varmasti tekee ikävästäkin entistä vaikeamman.

Kohta olisi tullut täyteen kaksi vuotta, kun mieheni on käynyt viimeksi Venezuelassa. Minulle puolestaan tämä kerta on ensimmäinen, sillä olemme joutuneet siirtämään matkaa erinäisen syiden takia pariin otteeseen. Äidin ja serkkuja olen tavannut jo Panamassa, mutta osan suvusta tunnen vain netin välityksellä, ja on ihana päästä tapaamaan heidät nyt kasvokkain.

Keskustelun jälkeen jäin miettimään sitä ikävää ja surua, joka myös mieheni äidillä ja muulla perheellä on, sekö samalla sitä helpotusta, kun he tietävät, että elämä Suomessa on lähtenyt käyntiin hyvin. Ja niitä kyyneleitä, jotka varmasti tulevat, kun kohta näemme pitkästä aikaa.

(Olemme turvallisesti perillä Venezuelassa. Kirjoitan myöhemmin lisää täältä.)

Tervetuloa uuteen blogiin

Tervetuloa uuteen blogiin. Viimeksi kirjoitin blogia vuosia sitten, jolloin olin vapaaehtoistöissä Ecuadorissa, reissaamassa Etelä-Amerikassa ja vaihto-opiskelijana Meksikossa. Pidin siitä, että blogin kautta pystyin reflektoimaan ajatuksiaan ja samalla kertomaan kuulumisia kotiin. Sittemmin blogin kirjoittaminen vaihtui lähinnä lyhyisiin Facebook-päivityksiin, joissa jutuista katoaa tietynlainen syvyys.

Tämän blogin kautta haluan kertoa kuulumisia matkaltamme Venezuelaan, kertoa maan tilanteesta ja arjestamme täällä sekä samalla antaa lukijoille innostusta lähteä toteuttamaan omia unelmiaan. Aiheita saa myös ehdottaa!

Minusta hieman tässä vaiheessa. Rakastan matkustelua, aikaisia aamujoogahetkiä, vaellusretkiä, kiireettömiä aamuja, aikaa ystävien kanssa, hevosia ja kissoja, salmiakkia ja meren kohinaa... Taustastani sen verran, että olen maantieteilijä ja työskennellyt järjestöalalla. Tammikuussa 2016 lähdin opiskelemaan toista tutkintoani - tällä kertaa terveysalalla.

Mieheni on venezuelalainen, joten meillä muun muassa syödään arepoja ja soitetaan YouTubesta música llaneraa. Vietämme Venezuelassa kesän 2016. Maa on kohteena monelle tuntematon, sillä se ei lukeudu yleisiin turistikohteisiin, minkä vuoksi haluankin valottaa mm. elämää siellä tämän blogin kautta.

¡Bienvenidos!

(Matkalla Venezuelaan vietimme päivän Lissabonissa, jossa postauksen on otettu.)