Venezuelan upein nähtävyys: Angelin putoukset

Tiedätte varmasti, että on kokemuksia, joita on mahdoton kuvailla sanoin tai kuvin. Koko fiilistä ei koskaan saa välitettyä muille sellaisena kuin se on. Tällainen kokemus oli vierailla maailman korkeimmilla vesiputouksilla, Angelin putouksilla. Se oli kuin matka menneeseen maailmaan.

Angelin putoukset ovat Venezuelan upeimpia nähtävyyksiä, ja ne sijaitsevat Canaiman kansallispuistossa. Angelin putousten nimi ei liity enkeleihin, vaan ne ensimmäisenä ulkopuolisena löytäneeseen yhdysvaltalaiseen lentäjään, joka bongasi putouksen lentomatkallaan. Paikalliset pemón-intiaanit kutsuivat niitä nimellä Kerepakupai Vená, joka tarkoittaa "syvimmän paikan putousta". Varasimme 3 päivän retken, johon kuului Angelin putoukset ja vierailu useilla vesiputouksilla Canaima-laguunilla.

Päivä 1
Matka alkoi Ciudad Bolívarista, jossa hyppäsimme pienlentokoneeseen (vain me kaksi ja lentäjä! Ja voin kertoa, että kyllä vähän hirvitti astua sisään siihen pikkukoneeseen). Matka suuntautui kohti Canaimaa, jonne pääsee vain lentokoneella, sillä autoteitä ei ole. Jo pelkkä lentomatka oli elämys: Richad istui apulentäjän paikalla ja minä heti lentäjän takana, vieressäni oli perunasäkki, kananmunia ja guayaba-hedelmiä, joiden makea tuoksu leijui ilmassa. Kun lähestyimme Canaimaa, edessä avautui sarja toinen toistaan upeampia vesiputouksia.

Lounaan jälkeen lähdimme retkelle Canaima-laguunille paikallisella kuriara-puuveneellä. Retki huipentui Salto El Sapo –vesiputoukselle (Sammakon vesiputous), jonka alitse kävelimme. Matkaa oli 100 metriä, ja putoavat vesimassat olivat hämmästyttäviä putouksen sisältä käsin katsottuna. Aivan mahtava kokemus!

Päivä 2
Lähdimme aamuvarhaisella kohti Angelin putouksia. Putouksille ei pääse autoteitse, vaan ensiksi on kuljettava puolisen tuntia autolla ja sitten kuriara-veneellä, puolisen tuntia patikoiden ja taas kolme tuntia veneellä. Maisemat olivat henkeäsalpaavan hienoja. Ne olivat kuin näkymiä menneeseen maailmaan. Lukuisia tasalakisia tepuy-pöytävuoria nousee viileävetisten jokien keskellä. Maisemia katsellessa alkoi odottaa dinosauruksia syöksyväksi jostain kivenlohkareiden takaa. Ei ole ihme, että nämä maisemat ovat innoittaneet monia miettimään, miltä maailma näytti ennen ihmistä.

Pitkän matkan jälkeen yhtäkkiä joen mutkan takaa avautui näkymä Angelin putouksille. Suu vain loksahti auki, ja onnen kyyneleet nousivat silmiin. Vesimassat syöksyvät Auyantepuy-pöytävuorelta lähes kilometrin matkan alas viidakkoon. En muista nähneeni mitään näin vaikuttavaa pitkään aikaan.

Jätimme tavaramme leiripaikkaan Angelin putousten alle, nukkuisimme siellä yön riippumatoissa. Pienen päivälevon jälkeen lähdimme patikoimaan ylöspäin näköalapaikalle. Matkaa oli noin tunnin verran, ja reitti kulki tiheän pilvimetsän halki. Putouksen vesihöyry tuntui iholla jo ennen näköalapaikalle saapumista. Sieltä avautuvat näkymät olivat uskomattomat, eikä niitä saa vangittua kuviin tai videoihin. Siellä on oltava itse.

Yö riippumatossa metsän keskellä, Salto Angelin alapuolella, oli myös elämys. Viileät ilmamassat laskeutuivat alas joelle, ja yö oli yllättävän kylmä, vaikka päällä oli viltin lisäksi fleece ja verkkarit. Veden pauhu ja metsän äänet tuntuivat rauhoittavilta.




Päivä 3
Aamulla Angelin putoukset olivat sumun ja pilvien peitossa, ja hetkittäin ne väistyivät hieman. Näkymä oli mystinen, ja pöytävuori näytti hetkittäin ilmassa leijuvalta saarelta, joksi paikalliset alkuperäiskansat pöytävuoria kutsuvatkin.

Palasimme Canaimaan samaa reittiä vaikuttuneina luonnon ihmeellisyydestä, täynnä uutta puhdasta energiaa. Painoin kuvan Angelin putouksista mieleeni niin syvään, että se tulee varmasti pysymään siellä ikuisesti. Samalla lupasin itselleni, että annan seuraavan ohjeen jokaiselle, joka rakastaa luontoelämyksiä. Jos sinulla on ikinä mahdollisuus vierailla Angelin putouksilla, tee se! Seuraavissa postauksissa annan lisää käytännön vinkkejä reissuun, ja saatte videon kautta tunnelmia reissusta.

Puhutaan rahasta

Mitä valuuttaa maassa käytetään ja paljonko on sen arvo suhteessa euroon? Paljonko ruoka maksaa? Entä hotelliyö? Nämä ovat reissaajalle peruskysymyksiä, jotka tulevat mieleen alettaessa suunnittelemaan matkaa. Venezuelassa vastaukset näihin kysymyksiin eivät kuitenkaan ole niin yksiselitteisiä kuin luulisi.

Venezuelan valuutta on bolívar. Maassa on tiukka valuuttakontrolli, joka on johtanut krooniseen pulaan ulkomaisesta valuutasta. Tämä koskee niin yrityksiä, jotka tarvitsevat dollareita tuodakseen tuotteita maahan, kuin yksityishenkilöitäkin lomamatkaa varten. Kysyntä ulkomaiselle valuutalle on siis kova. Meiltäkin on tultu useaan otteeseen kyselemään, josko haluaisimme vaihtaa bolívareita dollareihin (todellisuutta paljon heikkommalla kurssilla).

Bolívarien vaihtaminen muuksi valuutaksi on säädeltyä, ja valuutalle on eri kursseja. On virallinen kurssi, jonka mukaan yhdellä dollarilla saa noin 10 bolívaria - ja pimeiden markkinoiden kurssi, joka on yleisesti käytössä ja jolla dollarin hinta on tällä hetkellä reilussa 1000 bolívarissa. Perusmatikalla voi laskea, miten valtavan suuri ero näillä kursseilla on ja että kummalla kannattaa vaihtaa.

Sanotaan nyt vaikka, että vaihtaisin 100 dollaria (lähes 100 euroa) matkarahaksi. Virallisessa rahanvaihtopisteessä saisin sillä 1000 bolivaria, pimeillä markkinoilla 100.000. Tuhannella bolivarilla saa tällä hetkellä esimerkiksi 5 patonkia, puoli kiloa porkkanoita tai pienen karkkipussin. Maksaisitko sinä jostakin näistä tuotteista 100 euroa? Minä en ainakaan. Tällöin ainoaksi vaihtoehdoksi jää vaihtaa rahat pimeillä markkinoilla, vaikka ulkoministeriön sivuilla siitä varoitellaan.

Turistille, jolla ei ole paikallisia kontakteja, Venezuela ei ole helpoimmasta päästä juuri tämän raha-asian suhteen. Koko systeemi tuntuu täysin absurdilta. Omalla pankki- tai luottokortilla ei kannata maksaa missään, saatikka nostaa rahaa pankkiautomaatista, sillä silloin veloitetaan virallisen kurssin mukaan ja joudut maksamaan tähtitieteellisiä summia. Riski joutua huijatuksi pimeillä markkinoilla on merkittävä, mutta valuutanvaihtopisteissä menetät rahasi takuuvarmasti virallisen kurssin ollessa niin heikko.

Mukaan kannattaa ottaa siis paljon käteistä – ja mieluusti dollareita, jotka menevät helpommin kaupaksi kuin eurot. Jos tulisin Venezuelaan matkalle ilman paikallisia kontakteja, kysyisin esimerkiksi hotellin henkilökunnalta, onko heillä kontakteja, joiden kanssa voi vaihtaa valuuttaa ja selvittäisin, mikä on pimeiden markkinoiden sen päivän kurssi, jottei tulisi aivan huijatuksi. Maalaisjärkeä käyttämällä selviää yllättävän pitkälle.

Aiemmassa postauksessa puhuinkin hieman siitä, miten inflaatio on vaikuttanut talouteen ja miten rahan arvo on laskenut vauhdilla. Rahasummat bolívareissa ovat siis hyvin suuria, sillä suurin seteli on 100. Välillä kuulee huhuja, että kohta painatetaan 1000 tai 5000 bolivarin seteleitä. Hahmotan tätä asiaa teille porkkana-esimerkin kautta. Porkkanoiden kilohinta pyörii tällä hetkellä 2000 bolívarissa (pimeän kurssin mukaan 2 euroa, virallisen kurssin mukaan 200 euroa). Tarviset siis 20 kpl 100 bolívarin seteliä, jotta voit ostaa vaivaisen kilon porkkanoita. Hotelliyö edullisessa perushotellissa maksaa noin 15 000 bolívaria (15 euroa / 1500 euroa - siis kuka maksaisi hotelliyöstä 1500 euroa?!), jolloin satasen seteleitä tarvitsee jo 150 kpl.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että perusreissaajana pitäisi kantaa mukanaan dollareita, jotka pitäisi vaihtaa Venezuelaan saavuttua jossakin paikassa  isoksi tukoksi bolivareita. Hotellilla tapasimme kolumbialaisen, häämatkalla olevan pariskunnan, ja he olivat vaihtaneet rahat tutun tuttunsa kautta Caracasin lentoasemalla. He sanoivat, että seteleitä on niin paljon, että ihan hirvittää ja että ne vievät ison osan matkalaukusta, mutta minkäs teet. Vaihtoehtoja kun ei juuri ole, sillä omaa ulkomaista pankkikorttia ei kannata käyttää mihinkään.

Matkailijan näkökulmasta tämä koko rahahässäkkä on aivan absurdi. Ja rahanvaihdon hankaluus on varmasti yksi niistä syistä, miksi Venezuela kauniista luonnostaan ja upeista rannoistaan huolimatta ei ole (vieläkään) monenkaan Etelä-Amerikan reissaajan matkakohteena. Minulla on sinänsä helpot oltavat, koska olen paikallisten kanssa ja hoidimme rahanvaihdon tutun tuttujen kanssa kansainvälisinä pankkisiirtoina. Richardilla on käytössä paikallinen pankkikortti, jonka vuoksi meidän ei tarvitse kantaa valtavia summia käteisenä.

Toivottavasti en sekoittanut teidän päätä liikaa. Muistan, että aiemmin olin ihan sekaisin, kun mieheni yritti selittää minulle, miten bolívar ja sen eri kurssit toimivat. Pimeiden markkinoiden kurssit tuntuivat pelottavilta, mystisiltä ja sellaiselta, että niitä kannattaisi välttää. Onko moraalisesti oikein tukea tällaista systeemiä? Mutta nyt käytännössä asiat nähneenä en kyllä vaihtaisi rahaa missään muualla kuin pimeillä markkinoilla. Sillä kuka hullu maksaisi hotelliyöstä 1500 euroa 15 euron sijaan?

Postauksen kuvat on otettu La Restingan kansallispuistossa, jossa voi pääsee tutustumaan mangrovemetsiin ja laguuneihin.

En ole missään nähnyt niin valtavasti meritähtiä kuin täällä. Laguunin pohjassa oli myös meduusoita (kuvassa vasemmassa yläkulmassa).

Haluatteko harrastaa teatteria?

Eräänä päivänä kävelimme Juan Griegon uuden, hienon kulttuurikeskuksen ohi. Se oli auki juuri silloin, joten päätimme pistäytyä sisällä kysymässä, mitä siellä on ohjelmassa. Siellä meitä odotti iso yllätys.

Lipunmyyntiluukulla oli kaksi virkailijaa. Kysyimme heiltä, mitä tarjontaa kulttuurikeskuksessa on. Virkailijoiden ilmeet olivat lähes hämmästyneitä, ja he alkoivat miettiä kuumeisesti vastausta. ”Hmm, Salsa Casinoa maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin”, hetken mietinnän jälkeen. Tieto oli tosin meille jo tuttu, sillä se oli liimattu julisteena kulttuurikeskuksen oveen.

”Entä mitä muuta?”, kysyimme. Seurasi hiljaisuus. ”Onko teatteriesityksiä?”, piti meidän tarkentaa kysymystä. ”Ai mitä? Teatteria, haluatteko siis harrastaa teatteria?”. Selvensimme, että haluaisimme tulla katsomaan teatteriesityksiä, kunnes virkailija hoksasi, että kulttuurikeskuksessa on tällä viikolla teatterifestivaali ja ilmaisia teatteriesityksiä to-la iltaisin.

”Onko kulttuurikeskuksella nettisivuja?”, sieltä ainakin voisi käydä tarkistamassa ohjelmiston, kun tieto kulttuurikeskuksen toiminnasta näyttää olevan aika heikonlaista. Ensimmäinen virkailija ei tiennyt ja kysyi siivoojalta, eikä hänkään osannut sanoa. Sama kysymys heitettiin kolmannelle työntekijälle, joka istui aulassa joutilaana. Vastauksena oli hartioiden kohautus. 

Lähdimme kulttuurikeskuksesta lähes kiehuen raivosta. Miten voi olla mahdollista, että on tehty näin upea kulttuurikeskus ja sen työntekijät eivät tiedä mitään sen tarjoamasta toiminnasta? Sittemmin meille selvisi, että keskuksessa on myös maalaustunteja, ja olemme käyneet maalaamassa kerran viikossa. Opettajamme on aivan huippu ihana.

Vieläkin minua ihmetyttää, miten kulttuurikeskuksen virkailijoita ei kiinnosta edes ottaa selvää, mistä keskuksessa on kyse. Ihmetyttää, miten joku voi tehdä töitä tällä tavalla – tietämättä mitään mistään. Eikö se hävetä, ettei osaa sanoa mitään? Eikö jo häpeän takia voisi edes opetella, mitä tarjontaa heillä on? Mielessä pyöri vaikka mitä kysymyksiä.

Olin tietoinen, että tämä on täällä valitettavan yleistä julkisissa viroissa. Hallituksen ylläpitämiin paikkoihin on valittu hallituksen kannattajia, sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät useinkaan ole päteviä saati motivoituneita. Lehdistössä kirjoitetaan, kuinka opposition kannattajat tai presidentin kansanäänestystä toivoneet ovat saanet lähtöpasseja julkisista viroista.

Korruptio jyllää syvällä järjestelmässä, kun tällaiset kulttuurikeskuksen kaltaiset virkailijat saavat palkkaa työstänsä, jota eivät tee. Välillä on vain tällaisia päiviä, jolloin ihmetyttää ja raivostuttaa, miten asiat voivat olla tällä tolalla.

Ruokakassi: mulle, sulle, mulle...

Kerroin aiemmin ruokakassista, jonka sisältö ei ollut kovin kummoinen. Sittemmin olemme saaneet vain yhden ruokakassin, vaikka sen piti tulla 15. päivän välein. Ruokakassien jako ei ole mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu.

Vastuu ruokakassien jaosta on siirretty paikallisille ruokakomiteoille (Comités Locales de Abastecimiento y Producción, CLAP). Tavoitteena on ollut, että ruokakassit saavuttaisivat kaikki venezuelalaiset. Ne eivät kuitenkaan tule tasaisesti kaikille, vaan sen saantiin voi vaikuttaa oma poliittinen näkökanta, sukulais- tai ystävyyssuhde oikeiden ihmisten kanssa. Jotkut ovat saaneet ruokakassin suht säännöllisesti, osa taas vain silloin tällöin. Joidenkin ruokakassista on kadonnut erinäisiä elintarvikkeita, ja niin edelleen.

Päivälehdessä oli yleisönosastokirjoitus, jossa kerrottiin kylässä asuvasta miehestä, jonka talo oli vallattu, eikä hän ollut saanut viranomaisilta apua valtaajien häätämiseen. Hän oli jäänyt asumaan ystävien nurkkiin. Hänellä oli pieni eläke, ja kun hän kuuli, että ruokakasseja on myynnissä, hän meni hakemaan omaansa. Vastaus oli kuitenkin tyly. Hänellä ei ole oikeutta kassiin, koska hän ei asu alueella. Häntä ja osaa naapureista ei löytynyt ruokakomitean listoista, joten he jäivät ilman ruokaa.

Meille toinen ruokakassi tuli kaksi viikkoa sitten. Tällä kertaa hieman täydempänä kuin aiemmalla kerralla, sillä mukana tuli myös mm. maitojauhetta ja kanaa. Nähtäväksi jää, milloin seuraava ruokakassi tulee ja mikä sen sisältö onkaan.

Miltä tuntui olla elämäni ensimmäisessä leipäjonossa?

Olin tänään elämäni ensimmäisessä leipäjonossa. Kävimme leipomossa ja saimme kuulla, että leipää olisi tulossa myyntiin noin tunnin päästä. Jono oli alkanut jo muodostua, olimme jonossa 30. sijalla. Kului tunti, kului puolitoista. Jono kasvoi korttelin toiseen päähän. Aurinko porotti täysillä, ja kuumuus tuntui iholla, vaikka saimme varjopaikan. Reilun puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen saimme patonkeja säännellyn määrän eli 4 kpl / henkilö 800 bolivarilla (0,80 €).

Jonossa ymmärsin, millainen raivon tunne ihmisille tulee, kun joku ohittaa jonossa. Nuori poika etuili ja kiilasi jonoon vähän meidän jälkeen. Ihmiset ympärillä sanoivat asiasta, mutta poika pysyi jonossa. Kukaan ei kuitenkaan uskalla ottaa kovempia otteita, sillä koskaan ei tiedä, onko kiilaajalla mukanaan vaikka puukko tai ase. Mutta se raivon tunne, kun on itse jonottanut tunteja, kotona ei ole ruokaa, on väsynyt ja auringon uuvuttama, ja joku tulee etuilemaan jonossa, on sanoinkuvaamaton.

Meidän leipäjono oli rauhallinen, mutta monessa paikassa jonottaminen on muuttunut niin villiksi, ettei jonoihin uskalla enää kuka tahansa mennä. Viimeisin tällainen jono oli kylän keskustassa, jossa ihmiset ryntäsivät kaupan luukulle, josta myytiin pastaa. En uskoisi, jos en itse olisi sitä nähnyt, mutta ihmiset kiipesivät toistensa päälle ja etenivät näin nopeammin luukulle. Ilmassa heiluvia käsiä ja huutoa. Oli parasta mennä ohi matalalla profiililla, joten tapahtuneesta ei luonnollisesti ole kuvia.

Erityisen villejä jonot ovat kiinalaiskaupoissa, joissa myydään hallituksen hintasäänneltyjä tuotteita kaikille – niistä voi ostaa kuka vain ja minä päivänä tahansa. Tosin tuotteita ei tule myyntiin säännöllisesti, vaan täsmäiskuina, joten silloin kun tuotteet saapuvat, jonot (ja tappelut) syntyvät hetkessä. Hintasäänneltyjä tuotteita myydään myös hallituksen kaupoissa, mutta vain henkilökortin määräämänä päivänä ja yleensä turvallisuusjoukkojen ympäröimänä. Kiinalaiskaupoissa poliisin läsnäolo vaihtelee, joten meno on välillä kovinkin villiä.

Me emme ole käyneet näissä hintasäädeltyjen tuotteiden jonoissa – ei kiinalais- tai hallituksen kauppojen. Minulla ei luonnollisestikaan ole oikeutta ostaa hallituksen kaupoista, sillä olenhan täällä vain turististatuksella. Richardin äiti kävi kaupassa ennen meidän tuloa tänne, ja viimeisimmällä kerralla häntä töytäistiin niin, että hartia kipeytyi lähes viikoksi. Sen jälkeen jonottaminen jäi.

Olemme ostaneet ruokamme kiinalaiskaupoista ja supermarketista hintaan, jota ei ole säädelty. Hinnat ovat joissakin tuotteissa lähes Suomen hintojen veroiset tai jopa kalliimmat. Ja kaupassa olemme käyneet silloin, kun siellä ei ole samaan aikaan myynnissä hintasäädeltyjä tuotteita. Silloin on parasta pysytellä kauempana.

Kun 7 tunnin jonottamisella saat voita ja pastaa

Naapuripariskunta kertoi eilen meille viimeisimmästä kauppareissustaan. Jos en itse olisi kuulemassa sitä suoraan heidän suustansa, en varmaan uskoisi, että näin hurjia kauppareissuja voi edes olla. He lähtivät kotoaan puoli kolmelta – aamuyöllä. Sinä tiettynä päivänä, jonka sosiaaliturvatunnuksen loppunumero oli määrännyt heidän kauppapäiväkseen. Jonossa on oltava ennen kukonlaulua, sillä tuotteet loppuvat usein kesken. Näin ei joudu viimeisten joukkoon jonossa ja kaupasta pääsee pois ehkä puolenpäivän tienoilla.

Täällä kiellettiin hiljakkoin jonottaminen ennen aamukuutta. Monikaan ei tosin voi noudattaa tätä sääntöä, sillä ruokaa on saatava. Moni joutuu siis ottamaan sen riskin, että poliisi nappaa ja vie putkaan. Siitä huolimatta jonot ovat ja pysyvät – ne vain ovat muuttaneet paikkaa. Naapuripariskunta oli löytänyt aamukolmelta kauppajonon lähikukkulalta, jossa puiden siimeksessä pystyi piiloutumaan poliiseilta ja tarvittaessa juoksemaan karkuun. Osa piiloutuu kaupan parkkipaikan puskien ja kasvien alle. He sanoivat, että kun aamukuudelta jonoa aletaan muodostaa ihmisiä alkaa ilmestyä kaikkialta – kuin sieniä sateella. Puskista, kasvien alta, metsästä, kukkulalta.

Tällä kertaa kaupassa oli myynnissä pastaa ja voita. Molempia sai säännöstellyn määrän, 1 kpl / henkilö. Kukaan ei aamuyöstä vielä tiennyt, mitä kaupassa on myynnissä. Ihmiset vain toivovat, että kunhan saisi edes jotain.

Tämä kaikki kuulostaa täysin utopistiselta, ihmisarvoa alentavalta. Ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tällaista. Suomessa kuka tahansa voi astella sisään kauppaan ja ostaa ruokaa, eikä kenenkään tarvitse jonottaa tuntikausia polttavan auringon alla. Saati lähteä jonottamaan aamuyöllä oman turvallisuutensa kustannuksella. Kaupoissa ja kotona ruokaa jopa heitetään roskiin. Kontrasti on aivan valtava.

Ette uskokaan, miten pahalta minusta tuntuu, kun kuulee näitä tarinoita ja tietää, että monelle tämä on arkipäiväistä, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Tuntuu vain niin epäoikeudenmukaiselta, että ihmiset joutuvat kokemaan kaiken tämän.

En uskonut, että tilanne on oikeasti näin kriittinen, silloin toukokuussa, kun lähdimme Suomesta. Olimme kuulleet perheeltä, millainen tilanne täällä on, mutta en vain osannut kuvitella, että se on näin vaikea. Tässä on joutunut käymään läpi kaikki tunteensa moneen otteeseen, jotta pystyy elämään arkeaan ja nauttimaan pienistä asioista. 

Jo nyt tiedän, että tämä kokemus on kasvattanut minua suuresti. Olen oppinut asettumaan toisen ihmisen saappaisiin entistä paremmin, kehittämään empatiakykyäni ja kohtaamaan vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä. Ja tärkeimpänä olen oppinut, että voiman ja rauhan löytää kukin sisimmästään. On tärkeintä huolehtia oman mielen hyvinvoinnista - asui sitten Venezuelassa tai Suomessa. Olen löytänyt sisältäni voimaa, rauhaa ja positiivisuutta, minkä kautta olen pystynyt rentoutumaan ja löytämään ilon pienistä asioista.

Miksi tilanne täällä on luisunut näin pahaksi?

Minulta on kysytty yksityisviesteillä, miksi tilanne täällä on mennyt näin pahaksi ja miksei muu maailma ei reagoi asiaan. Asia on kovin monimutkainen, ja maan tilanteen vuoksi politiikan puhumista vältetään. Tuntuu, että nyt on vain parempi pidättäytyä ottamasta kantaa näihin juttuihin.

En ole politiikan enkä talouden asiantuntija, vaikka ne teemat ovatkin minulle tuttuja. En siksi kommentoi politiikkaa blogissa, vaan kirjoitan täällä enemmän asioista, joita näen ja kuulen kadulla. Sitä kautta te lukijat pääsette kurkistamaan käytännössä, millaista elämä romahtamispisteessä olevassa valtiossa on ja miten tilanne heijastuu ihmisten arkeen. 

Blogi toimii itselleni tärkeänä kanavana käsitellä näkemääni, sillä monesti päivän jälkeen olo on aika hämmentynyt. Päässä pyörii monta kysymystä. Kadulla näkee kaikenlaista, joka päivä sattuu jotain uutta. Milloin pidentyviä leipäjonoja, lapsia roskiksissa etsimässä ruokaa tai ihmisiä kiipeämässä toistensa päälle ruokajonoissa. Kirjoittamalla asiat paperille tuntuu, että asioihin osaa taas suhtautua uudella tavalla. Asiat on syytä käydä läpi, eikä vain ylittää olan kohahduksella. Minulle kirjoittaminen on ollut henkireikä täällä.

Teille, jotka olette kiinnostuneita Venezuelan tilanteesta ja sen syntysyistä, voin suositella esimerkiksi Ylen Ulkolinjan Hajoava Venezuela –dokumenttia (löytyy Areenasta). Ylellä ja Helsingin Sanomissa on myös kirjoitettu Venezuelan tilanteesta kattavasti esimerkiksi näissä artikkeleissa:

• HS: Täysi kaaos lähenee Venezuelassa - presidentti teki siviilien turvallisuusjoukoista laillisia
• HS: Köyhtyvä Venezuela kaipaa suuria ratkaisuja - "satoja lapsia kuolee, kun edes keskoskaappien pesemiseen ei ole saippuaa"
• Yle: Millaista on elämä romahtaneessa valtiossa - venezuelalaisten viisi tapaa selviytyä

Näin toimii Maduron dieetti

Vitsailu ja ironia kuuluvat olennaisesti venezuelalaisten arkeen. Oli tilanne miten vakava tahansa, siitä saa vitsin aikaiseksi. Tuntuu, että ehkä sen asenteen ansiosta he ovatkin selvinneet monesta vaikeasta paikasta. Ruokapulasta, josta maa kärsii, puhutaan muun muassa nimellä Maduron tai isänmaan dieetti (dieta de Maduro, dieta patria). Dieetti on nimetty maan presidentin mukaan. Olen kuullut termit kadulla eri ihmisten suusta jo moneen kertaan, ja kaikki tietävät, mistä on kyse.

Venezuelassa on ollut pulaa ruoasta jo pidempään, nyt tilanne on nyt kärjistynyt entisestään. Monet ihmiset syövät vain yhden tai kaksi ateriaa päivässä. Peruselintarvikkeista on pulaa. Jauhoja, pastaa, riisiä, öljyä, voita tai sokeria ei löydä mistään. Niillä on hallituksen tukema hinta, joten niitä voi ostaa vain silloin, kun niitä kauppaan sattuu tulemaan.

Hallituksen hintatuettujen tuotteiden ostaminen ei kuitenkaan ole tehty liian helpoksi. Kaupoissa saa ostaa vain itse henkilökohtaisesti, sillä kassalla tarvitaan sosiaaliturvatunnus ja sormenjäljet. Tämä sen takia, että vältetään, ettei kukaan mene toiseen kauppaan ostamaan toista jauhopussia tai maitotölkkiä saman viikon aikana.

Ja kauppapäivä määräytyy sosiaaliturvatunnuksen viimeisen numeron perusteella. Kauppaan ei siis mennä milloin itselle sopii, vaan tiettynä päivänä. Tämä käytäntö on ollut erityisen hankalaa työssäkäyville, sillä he eivät voi käyttää työpäiväänsä jonottamiseen. Tämän vuoksi heidän on ostettava kalliimmalla hinnalla yksityisistä kaupoista, joista ei yllämainittuja peruselintarvikkeita löydä.

Maduron dieetti on tehokas, paino tippuu lähes varmasti. Langanlaihoja aikuisia on täällä näkynyt enemmän kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa, missä olen käynyt. Sydäntäsärkevää on nähdä kylän keskustassa lapsia pyytämässä ruokaa, lapsia etsimässä ruokaa roskasäiliöstä. Rannalla näin lapsen, jolla oli ohuen ohuet raajat ja iso pallomaha – syynä lienee todennäköisesti proteiinin puute sekä ehkä mahdolliset loiset.

Lehdessä luki, että Kolumbiasta ja Trinidad & Tobagosta olisi tulossa maahan tuontiruokaa, jota aletaan myydä pääasiassa hallituksen organisoimana. Tänne saarelle ruokaa on tulossa lehden mukaan ”lähiviikkoina”, mikä tuntuu kovin epämääräiseltä aikamääreeltä näinä aikoina.

Tässä kaupassa ei ole myynnissä hallituksen hintasäätelemiä tuotteita, kunnes toisin ilmoitetaan. Monet kaupat eivät ole halukkaita myymään näitä tuotteita turvallisuuden vuoksi.

Ennen tämä supermarketti oli yksi hienoimmista Venezuelassa. Nyt hyllyt tässä Sigo-supermarketissa ovat lähes tyhjillään.

Maduron dieetti voi koostua esimerkiksi Corn Flakeseista ja tonnikalasta.

Milloin on pyykkipäivä?

 Naapuri kolkuttaa oveen ja ilmoittaa meille, että nyt tulee vettä. Säntäämme nopeasti laittamaan vesipumpun päälle, jotta saisimme vesitankkerit täytettyä. Vettä tulee meille vain noin kerran viikossa – toisille vielä harvemmin. Kiitos vesitankkerin ja -pumpun, meillä on juoksevaa vettä kotona. Vettä pitää säännöstellä tarkkaan, jotta se riittää viikoksi. 

Vettä ei tule  enää päivittäin, kuten aiemmin. Caracasissa asuvilla serkuilla vesi tulee noin joka 15. päivä, eikä heillä ole vesitankkeria. Inflaation myötä vesitankkerien hinnat ovat nousseet niin paljon, ettei monellakaan ole enää varaa hankkia sellaista. Monet, joilla ei ole vesitankkeria, ovat olleet pulassa, sillä heidän on täytynyt itse käydä hakemassa vesi kauempaa omilla vesikanistereillaan. Vedenhakuun tuhlaantuu monessa perheessä paljon aikaa ja vaivaa.

Kuivuus on koetellut Venezuelaa jo monta kuukautta. Sadekauden olisi pitänyt alkaa, mutta kunnon sateet viipyvät edelleen. Margaritan saarella on satanut muutamana iltana ja yönä, ei sen enempää. Vesipula tuntuu ja näkyy.

Suihkussa käydään nopeasti. Vesihana suljetaan saippuoidessa käsiä, pestessä hampaita. Tavallisia vedensäästötoimenpiteitä, joita moni venezuelalainen on nyt kriisin edetessä joutunut opettelemaan. Aiemmin vettä oli saatavilla runsaasti, eikä sen säästämisestä juuri puhuttu. Nyt tilanne on täysin toinen. Veden säästäminen on kaikkien huulilla.

Ja mitä viikottainen veden tulo meillä tarkoittaa? Muun muassa ulkona tuulenvireessä kuivuvia vaatteita.

Puhelin- ja nettiyhteydet toimii taas

En ollut suunnitellut blogihiljaisuutta, mutta meiltä meni nettiyhteydet viime viikon keskiviikkona. Myös puhelinten kuuluvuus ja data katosivat, mutta ne palautuivat viikonloppuna. Netti ei kuitenkaan palautunut, vaikka olimme useaan otteeseen yhteydessä palveluntarjoajaan.

Tänään Richard ja hänen isä alkoivat tutkia tarkemmin kaapeleita, ja selvisi, että ne olivat mahdollisesti kastuneet tiistaiyön rankkasateesta ja irronneet liitoksistaan. Nyt netti taas toimii. Tuntuu kuin ihmeeltä lähes viikon nettikatkon jälkeen.

Netti on täällä todella hidas. Nopeustestin mukaan latausnopeus on huimat 1,18 Mbit/s. Nopeimman netin pitäisi olla 4 Mbit/s, Suomessa hitainkin yhteys on usein tätä nopeampi. Sivut eivät siis useinkaan avaudu kunnolla, tai yhteys katkeaa juuri ennen kuin sivu on ehtinyt latautua. Tässä on päässyt kehittämään omaa kärsivällisyyttään.

Viikonlopun aikana ehdin kirjoittamaan monta juttua koneelle ja editoimaan kuvia. Laitan niitä pikku hiljaa tänne blogiin.

Elintarvikelasteja ja kauppoja ryöstetään

Aiemmassa postauksessa mainitsin väkivallasta, jota nälkä ja elintarvikkeiden puute tuo mukanaan. Eri puolilla Venezuelaa on tehty kauppojen ja tavaralastissa olevien rekkojen joukkoryöstöjä (saqueos), mistä ei puhuta juurikaan mediassa – ei täällä, saati muualla.

Toissapäivänä tänne kylään matkalla ollut rekka ryöstettiin ennen kuin lasti ehdittiin purkaa. Lastissa oli maitoa, öljyä ja pastaa. Eilen ihmisjoukot ryöstivät apteekin Porlamarissa, jossa oli myynnissä hallituksen hintasäätelemiä äidinmaidonkorvikkeita ja vaippoja. Kävimme siellä päivää ennen. Ihmisjoukkoja on lähes mahdoton kontrolloida, kun nälkä on luisunut näin pahaksi.

Viime viikolla sosiaalisessa mediassa kiersi video, jossa ryöstettiin häkeittäin eläviä kanoja liikennevaloihin pysähtyneen rekan lavalta. Rekkakuskit eivät enää uskalla ajaa kuormia, koska maanteillä ryöstetään. Ihmiset ovat nälissään. Harvaa ryöstää muutamaa elävää kanaa kuin todellisesta tarpeesta.

Cumanán kaupungissa ryöstettiin eilen yli 20 kauppaa, leipomoa ja elintarvikelastissa ollutta rekkaa. Sosiaalisessa mediassa kiertää huhu, että kaupunki on tuhottu, kaupoissa ei ole enää mitään. Cumanásta on lauttayhteys tänne Margaritan saarelle, jossa asumme. Lauttayhteys pysäytettiin toistaiseksi, jottei Cumanán väki tulisi saarelle ryöstämään. Tämä tarkoittaa myös sitä, ettei mantereelta tule elintarvikkeita tänne päin.

Suomessa mediaan voi luottaa, ja tällaisista asioista saa tietoa uutisista. Televisiouutisissa eilen illalla ei ollut mitään Cumanán tapahtumista tai muistakaan joukkoryöstöistä. Tiedotusvälineet eivät ole täysin vapaita ja riippumattomia, joten kaikesta ei puhuta julkisesti. Nykyään onneksi vähintään sosiaalisen median kautta saa tietoa, ja Youtubessa ja Twitterissä kiertää videoita ja kuvia tapahtumista.

Tiedon puute luo pelkoa ja ahdistusta. Mihin asti tilanteen on mentävä, jotta tapahtuu muutos?

Leipomossa kysytään, onko leipää

”Venezuela on ainut maa maailmassa,  jossa leipomossa pitää kysyä, onko teillä leipää”, vanhempi mies heittää leipomossa. Ihmiset vitsailevat täällä kaikesta, siten kestää varmaankin kaiken tämän hulluuden.

Ensimmäisinä viikkoina, kun tulimme tänne, leipäjonoja näki harvakseltaan, ja leipomosta sai vielä leipää suht lyhyellä jonottamisella. Nyt leipäjonot ovat muodostuneet jokapäiväisiksi. Jonossa voi hyvinkin olla lähemmäs sata jonottajaa.

Leipää ei ole tarjolla koko päivän, vaan satsin tullessa uunista, se yleensä loppuu nopeasti. Leipää kun jonotetaan jo tunteja ennen kuin se tulee uunista.

Leipäjonot johtuvat osin siitä, että muuta hiilihydraattipitoista ruokaa ei enää löydä. Pasta, riisi, jauhot ja maissijauho (arepojen tekemiseen) ovat hintasäädeltyjä, joten niitä saa vain hallituksen kaupoista. Joskus pastaa saattaa löytää tavallisista kaupoista, mutta hinta on 20-kertainen. Meillä on varastossa pastaa, riisiä ja maissijauhoja, ne riittävät meille vain noin kuukaudeksi. Mistään ei näitä tuotteita ole enää löytänyt.

Kun ihmisillä ei enää ole mitään, millä mahansa täyttää, se näkyy mm. leipäjonojen pidentymisenä. Jos edes leivän saisi mahan täytteeksi.

Ihmisten pinna alkaa kiristyä, kun päivittäisestä elämästä on tullut yhtä jonottamista ja epävarmuutta siitä, löytääkö kaupasta ruokaa. Eilen rouva suuttui, kun hänen vuoronsa tuli, leipä olikin loppu. Täällä on tapana maksaa ostokset, ennen kuin ne saa käteensä. Leipä loppui juuri silloin, koska samaan aikaan yksi mies kävi pyytämässä leivät etukäteen itselleen, jotka olisivat kuuluneet rouvalle. Sanaharkan päätteeksi rouva sai leivät.

Tilanne alkaa kuumentamaan hermoja. Mitä ei vanhempana tekisi, kun lapset ovat nälissään? Tämä ajatus nousee usein mieleen.

Kassin sisältö kuin pankkirosvolla

En ole ikinä nähnyt näin paljon seteleitä kuin täällä. Aluksi järkytyin, kun näin niin suuren määrän seteleitä. Inflaatio on äärimmäisen nopeaa, rahan arvo laskee koko ajan ja tuotteiden hinnat kallistuvat. Olemme jo parin viikon aikana huomanneet, että esimerkiksi puurohiutaleiden hinta on tuplaantunut. Myös hedelmien, vihannesten ja sokeriruo’on hinta on noussut. Eikä tiettyjä tuotteita löydy mistään. Eron huomaa jo parissa viikossa. Välillä meno hirvittää, on myönnettävä.

Täällä pitää kantaa käteistä mukana, sillä monessa paikassa ei käy pankkikortti. On myös tavallista, että pankkiautomaateista on setelit loppu. Tai sitten automaatista voi nostaa vain rajoitetun määrän seteleitä, esimerkiksi 3000 bolivaria (3 euroa).

Välttääksemme käteisongelman kävimme tänään pankissa nostamassa rahaa. Piti jonottaa perusluukulle, jonka jälkeen otettiin vielä erilliselle luukulle, jossa tehtiin turvallisuuskysymyksiä. Sen jälkeen valokuvattiin, ja vasta sitten sai setelitukot. Isoin seteli täällä on 100 bolivaria. Nostimme siis käytännössä kassillisen seteleitä.

En vieläkään totu siihen, että kassissa voi olla isokin nippu seteleitä ja että kaupan kassalla ihmisten on laskettava seteleitään. Ketä tahansa jännittää pitää niin suurta määrää käteistä mukana. Peruslompakko ei täällä enää riitä, vaan tarvitaan isompi laukku.

Tällä maksoimme 5 hengen ravintolaskun rannalla.

Miten oppia elämään ilman peruselintarvikkeita?

Kauppojen hyllyt ovat entistä tyhjemmät päivä päivältä. Tietyt tuotteet puuttuvat täysin. Mistään ei löydy sokeria, jauhoja, maitoa, margariinia, voita, vessapaperia. Aivan peruselintarvikkeita, jotka on nyt eliminoitu päivittäisestä käytöstä.

Pienissä lähikaupoissa, joita täällä kutsutaan "chino":iksi eli kiinalaiskaupoiksi, on aiemmin löytänyt kaikkea mahdollista. Nyt hyllyt ovat joko tyhjillään tai täytetty ohuella rivillä samoja tuotteita. Tilanne oli sama myös Porlamarissa, joka on saaren suurin kaupunki. Kävimme isossa supermarketissa, jossa osa tilasta oli tyhjillään, hyllyissä rivejä talouspaperia eikä yhtään vessapaperia, samoja tuotteita rivissä hyllyjen etureunassa - ja hinnat taivaissa paikallisille.

Tuntuu oudolle olla täysin ilman yllämainittuja elintarvikkeita, koska ennen en ole koskaan ollut paikassa, jossa noista tuotteista olisi pulaa. Ainut vaihtoehto on sopeutua tilanteeseen. Olen oppinut syömään leipää ja arepaa ilman voita, vessassa käyttämään vessapaperin sijaan vettä ja pyyhettä, tekemään puuron veteen, juomaan limemehua ilman sokeria.

Ristiriitaista on myös se, että leipää saa jonottaa, eikä sitä ole joka päivä leipomoissa, ja sitten samaan aikaan myöskään jauhoja ei löydy, jotta voisi tehdä itse leipänsä. Toissapäivänä kuulimme naapurilta, että hänen tutullaan on pieni kotileipomo ja että hänen kauttaan voisi saada jauhoja. Hän myi meille kilon jauhoja, josta sitten tein tädin kanssa leipää kotona. Leipä oli tuhannesti parempaa kuin leipomon leipä. Tekisin mielelläni leivät kotona, jos vain olisi jauhoja.

Tilanne tuntuu huononevan, ja hyllyt näyttävät tyhjemmiltä päivä toisensa jälkeen. Myös hinnat ovat nousussa. Tänään hinta on tämä, huomenna jo toinen.

Hallituksen ruokakori saapui

Ulko-ovellemme koputettiin alkuviikosta ja kysyttiin, haluaako äiti ostaa hallituksen myymän ja hintatuetun ruokakorin eli "la bolsa:n". Korilla olisi hintaa 3 000 bolivaria (kk-minimipalkka on 15 000 bolivaria), ja jakelupäivä olisi lauantai. Korissa oli tarkoitus olla peruselintarvikkeita, kuten riisiä, pastaa, kanaa, lihaa, maitoa, voita, öljyä, papuja.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun mieheni äiti saa ostaa mainitun ruokakorin, sillä niitä ei ole ollut myynnissä Margaritan saarella, jossa asumme. Esimerkiksi Caracasissa ruokakoreja on ollut myynnissä enemmän. Tosin korin hinta ja sisältö vaihtelee paljon. Sen sisältöä ei ole standardisoitu, vaan käytännössä sinne laitetaan, mitä on saatavilla. Hallituksen ideana on, että ruokakori olisi viikottainen tai edes 15 päivän välein jaettava. Saa siis nähdä, milloin seuraava kori tulee tänne.

Lauantaina kori sitten saapui. Kassin kyljessä "bolivariaaninen hallitus taistelee ruokaturvasi puolesta". Kassin sisältö ei kuitenkaan ollut sloganin mukainen. Pari pussia pastaa, maissijauhoa, säilykesardiineja, maissiöljyä, yksi papupussi ja suolaa. Pakattu Venezuelassa.

Inflaatio on taivaissa, eikä rahat riitä täällä edes ruokaan. Ideana ruokakori on hyvä, sillä yritetään paikata tilannetta. Ruokakorin anti tosin ei riitä perheelle viikoksi, vaan ruokaa on pitänyt ostaa kalliilla hinnalla kaupoista, jos ylimääräistä rahaa on löytynyt. Monet ovat joutuneet karsimaan ateriansa yhteen tai kahteen päivässä.

Mitä tänään on myynnissä?

Kävelimme maanantaina keskustassa hoitamassa asioita. Kaukana näkyi paljon väkeä, näytti kuin katu olisi suljettu. Kun lähestyimme paikkaa, se osoittautui kauppajonoksi, joka ulottui lähikaupasta korttelin päähän.

Kävelimme jonon vierestä ja mieheni äiti kysyi yhdeltä jonottajalta, että mitä tänään on myynnissä. ”Vaippoja”, oli vastaus. Äitini heittämä kysymys on nykyään täällä tavallinen. Joku päivä kauppaan saattaa tulla sokeria, toisena jauhoja ja ehkä seuraavalla viikolla vessapaperia.

Katsoin tarkemmin jonottajia, ja jonossa oli paljon naisia lapsineen. Vauvoja rintarepuissa, pikkulapsia leikkimässä kadulla. Ja jono oli kuulemma lyhyt verrattuna pääkaupunkiin.

Kaikilla oli sama tarve ostaa vaippoja, jotka ovat kortilla Venezuelassa. Niitä ei löydy enää mistään – ei edes rahalla. Hallitus tuo silloin tällöin sovittuihin kauppoihin vaippasatsin, jolla on hallituksen tukema hinta. Sinä päivänä, kun kauan odotettu vaippasatsi tulee lähikauppaan, voitte vain kuvitella jonottavien ihmisten määrän. Muina aikoina kauppojen vaippahyllyt (ja muutkin hyllyt) vain ammottavat tyhjyyttään.

Kysyin, että kuinka paljon täällä käytetään kestovaippoja. Arjen pyörittäminen on jo itsessään niin merkittävä urakka, ettei vaippojen pesuun jää aikaa tai energiaa, kun arki on ruoan jonottamista ja työn tekoa. Ja siihen päälle vielä pula vedestä ja saippuasta. Esimerkiksi joissain osissa Caracasia on nyt käynnissä kolmas viikko ilman juoksevaa vettä. Vesi pitää hakea ja kantaa kotiin, joten sitä säästetään. Toki kestovaippoja on käytössä nyt, kun tilanne on mikä on ja vaihtoehdot puuttuvat.

On vaikea käsittää, että kyse on näin perustarpeista.