”Venezuela on ainut maa maailmassa, jossa leipomossa pitää kysyä, onko teillä leipää”, vanhempi mies heittää leipomossa. Ihmiset vitsailevat täällä kaikesta, siten kestää varmaankin kaiken tämän hulluuden.
Ensimmäisinä viikkoina, kun tulimme tänne, leipäjonoja näki harvakseltaan, ja leipomosta sai vielä leipää suht lyhyellä jonottamisella. Nyt leipäjonot ovat muodostuneet jokapäiväisiksi. Jonossa voi hyvinkin olla lähemmäs sata jonottajaa.
Leipää ei ole tarjolla koko päivän, vaan satsin tullessa uunista, se yleensä loppuu nopeasti. Leipää kun jonotetaan jo tunteja ennen kuin se tulee uunista.
Leipäjonot johtuvat osin siitä, että muuta hiilihydraattipitoista ruokaa ei enää löydä. Pasta, riisi, jauhot ja maissijauho (arepojen tekemiseen) ovat hintasäädeltyjä, joten niitä saa vain hallituksen kaupoista. Joskus pastaa saattaa löytää tavallisista kaupoista, mutta hinta on 20-kertainen. Meillä on varastossa pastaa, riisiä ja maissijauhoja, ne riittävät meille vain noin kuukaudeksi. Mistään ei näitä tuotteita ole enää löytänyt.
Kun ihmisillä ei enää ole mitään, millä mahansa täyttää, se näkyy mm. leipäjonojen pidentymisenä. Jos edes leivän saisi mahan täytteeksi.
Ihmisten pinna alkaa kiristyä, kun päivittäisestä elämästä on tullut yhtä jonottamista ja epävarmuutta siitä, löytääkö kaupasta ruokaa. Eilen rouva suuttui, kun hänen vuoronsa tuli, leipä olikin loppu. Täällä on tapana maksaa ostokset, ennen kuin ne saa käteensä. Leipä loppui juuri silloin, koska samaan aikaan yksi mies kävi pyytämässä leivät etukäteen itselleen, jotka olisivat kuuluneet rouvalle. Sanaharkan päätteeksi rouva sai leivät.
Tilanne alkaa kuumentamaan hermoja. Mitä ei vanhempana tekisi, kun lapset ovat nälissään? Tämä ajatus nousee usein mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti