Huomioita Suomesta

Viimeinen viikko Venezuelassa meni niin vauhdilla, etten ehtinyt kirjoitella blogiin mitään. Perhettä ja mieheni ystävä olivat meillä kylässä, ja ajelimme saaren ympäri ja hengailimme rannalla joka päivä. Nyt on rantakiintiö hetkeksi täynnä. Ikävä Karibianmerelle on kuitenkin kova, vaikka olemme ehtineet olla Suomessa vasta reilun päivän.

Lähtö Venezuelasta oli tunteita herättävä, eikä kyyneleiltä vältytty. Mikään lähtö ei ole tuntunut näin ikävälle. Etenkin se tuntuu pahalta, kun tiedämme, mihin tilanteeseen venezuelalainen perhe jää. Juttuja Venezuelasta riittää blogiin vielä pitkäksi aikaa.

Tässä muutamia ensihuomioita Suomesta.

• Helsinki-Vantaan lentokentällä on hiiren hiljaista. Kotiinkaan ei kantaudu ääniä (saati vuohen määkinää tai kukonlaulua).
• Kaupoissa on tarjolla KAIKKEA! On mistä valita: montaa laatua jogurttia, leipää, vihanneksia, oliiviöljyjä. Mielettömästi eri vaihtoehtoja.
• Netti (meillä on hitain versio) on käsittämättömän nopea. Sivut latautuvat silmän räpäyksesssä.
• Julkisissa paikoissa on vessapaperia, ja se on super kestävää ja pehmeää, eikä hajoa käsiin. Sekä myös käsisaippuaa!
• Monet naapurit vastaavat tervehdykseen nyökkäämällä, harvat sanovat "hei":tä. Kai siihen taas tottuu hiljalleen, ettei kaikkien kanssa vaihdeta kuulumisia.
• Ilma on viileä ja kuiva, ja pyykit kuivuvat hetkessä ulkona. Iho ei tule kosteaksi heti suihkusta pois päästyä.
• Kaikkialla tuntuu olevan niin rauhallista, eikä koko ajan tarvitse olla silmä tarkkana.

Nyt ryhdymme purkamaan matkalaukkuja, pesemään pyykkiä ja purkamaan tavaralaatikkoja. Kaunista elokuista maanantaita kaikille!

Ota aikaa itsellesi

Kesä on usein sitä aikaa vuodesta, jolloin saa unohtaa hetkeksi arjen aikataulut ja velvollisuudet sekä keskittyä vain olemaan, ihmettelemään elämää. Sosiaalinen media pursuaa kesällä toinen toistaan herkullisempia mansikoita, jäätelötöttöröitä ja kesävarpaita. Suomen kesää tulee kieltämättä hetkittäin ikävä täälläkin. Ikävä sitä, että voi kävellä missä ja mihin aikaan vain. Leikatun nurmikon tuoksua. Sitä, että voi nauttia yöttömästä yöstä istuskellen ulkosalla.

Täällä pimeys laskeutuu seitsemän maissa, ja pimeän tullen on syytä olla jo kotosalla. Toki asioilla on aina monta puolta, ne hyvät ja huonet. Täällä aurinkoa piisaa niin paljon, että välillä toivoo sadepäiviä.

Täällä olen ottanut aikaa itselleni. Olen ihaillut monia auringonlaskuja rannalla, kiertänyt saarta ja nauttinut saaren leppoisesta karibialaisesta menosta. On ollut ihana joskus vain olla ilman paineita olla koko ajan menossa jonnekin. Tämän kolmen kuukauden loman aikana emme ole juurikaan suunnitelleet menoja etukäteen, vaan olemme toimineet spontaanisti päättäen lähes edellisenä iltana, mitä huomenna tehdään. Se on yllättävän vapauttavaa.

Joskus lomailu voi mennä paikasta toiseen juoksemiseksi, ja loman ollessa lähellä loppuaan huomaa, kuinka paljon sitä oikeastaan väsyttääkään. Silloin voi alkaa miettimään, että reissun olisi voinut tehdä vähän rennommallakin otteella. Meillä on ollut mukavasti aikaa olla täällä, eikä senkään vuoksi ole ollut kiirettä kiertää koko saarta viikossa tai parissa. Tällainen rento loma tuli kuin tilauksesta. Monet meistä tarvitsevat myös tällaista aikaa aikataulutetun arjen vastapainoksi.

Mikä on sinun tapasi ottaa aikaa itsellesi? Mikä tahansa tapasi ja paikkasi onkaan, muistathan ottaa hetki myös itselle - ja pysähtyä hetkeksi nauttimaan kesästä.

Ruokakassi: mulle, sulle, mulle...

Kerroin aiemmin ruokakassista, jonka sisältö ei ollut kovin kummoinen. Sittemmin olemme saaneet vain yhden ruokakassin, vaikka sen piti tulla 15. päivän välein. Ruokakassien jako ei ole mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu.

Vastuu ruokakassien jaosta on siirretty paikallisille ruokakomiteoille (Comités Locales de Abastecimiento y Producción, CLAP). Tavoitteena on ollut, että ruokakassit saavuttaisivat kaikki venezuelalaiset. Ne eivät kuitenkaan tule tasaisesti kaikille, vaan sen saantiin voi vaikuttaa oma poliittinen näkökanta, sukulais- tai ystävyyssuhde oikeiden ihmisten kanssa. Jotkut ovat saaneet ruokakassin suht säännöllisesti, osa taas vain silloin tällöin. Joidenkin ruokakassista on kadonnut erinäisiä elintarvikkeita, ja niin edelleen.

Päivälehdessä oli yleisönosastokirjoitus, jossa kerrottiin kylässä asuvasta miehestä, jonka talo oli vallattu, eikä hän ollut saanut viranomaisilta apua valtaajien häätämiseen. Hän oli jäänyt asumaan ystävien nurkkiin. Hänellä oli pieni eläke, ja kun hän kuuli, että ruokakasseja on myynnissä, hän meni hakemaan omaansa. Vastaus oli kuitenkin tyly. Hänellä ei ole oikeutta kassiin, koska hän ei asu alueella. Häntä ja osaa naapureista ei löytynyt ruokakomitean listoista, joten he jäivät ilman ruokaa.

Meille toinen ruokakassi tuli kaksi viikkoa sitten. Tällä kertaa hieman täydempänä kuin aiemmalla kerralla, sillä mukana tuli myös mm. maitojauhetta ja kanaa. Nähtäväksi jää, milloin seuraava ruokakassi tulee ja mikä sen sisältö onkaan.

Aamun ääniä

Lempihetkeni on täällä aamunkoitteessa. Silloin ilmassa käy kevyt tuulenvire. Se tuntuu ihanalle iholla. Ilma on yön jäljiltä vielä raikas. Pikkuhiljaa aurinko kiipeää yhä korkeammalle ja muuttaa ympäristön värejä kovemmiksi. Seitsemän aikaan aurinko jo lämmittää nostattaen hien pinnalle.

Naapurin kukko kiekuu, linnut visertävät, muutama koira haukahtelee jossakin kauempana. Hiljalleen ihmiset heräävät uuteen päivään. Muutama naapuri on jo kantanut tuolinsa kadulle puun katveeseen. Joku kävelee kadulla, lapsen itkua kuuluu naapurista. Ilmassa leijailee arepa-maissileipäsien tuoksu, joku valmistaa aamupalaa.

Jokaisella meistä on omat aamurituaalinsa. Joku juo kupin kahvia, toinen harjaa hampaat ja lukee päivän lehden. Joskus jopa tuntuu, ettei päivä käynnisty ilman aamurituaaleja. Pidän siitä, että joogasta on tullut minulle sellainen rituaali. Sen aikana herättelen kehoani ja mieltäni uuteen päivään sekä nautin aamun äänistä ja tuoksuista.

(Olimme tällä viikolla reissussa, jonka mieheni oli järjestänyt minulle synttäriyllätyksenä, siksi blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Kirjoitan reissustamme täällä blogin puolella lähipäivinä. Tämän jutun olin kirjoittanut jo valmiiksi, mutten ehtinyt julkaista sitä ennen matkaa, koska lähtö tuli täytenä yllätyksenä minulle).

Paluu joogamatolle

Palasin kolme viikkoa sitten takaisin joogamatolle. Viimeksi olin joogannut Suomessa toukokuun alkupuolella. Välillä on vain aikoja, ettei tunnu vain saavan aikaiseksi aloittaa, etenkin täällä, kun on ollut paljon muutakin tekemistä. Mutta kun kerran joogan aloittaa, huomaa heti, että se ehdottomasti kannatti. Olo on meinaan keveä, keho vetreä ja mieli tavallista tyynempi. Minulle jooga tarjoaa hetken pysähtyä ja löytää uudelleen tasapaino kehon ja sielun välillä. Se on auttanut päästämään irti menneistä ja keskittymään tähän hetkeen, nauttimaan elämästä hyvinä ja huonoina hetkinä.

Ensimmäiselle joogatunnille osallistuin lähes 10 vuotta sitten silloisen kämppikseni innoittamana. Lajina oli astangajooga. Pidin harjoituksista, mutta silti se ei vienyt minua mukanaan. En löytänyt tarpeeksi innostusta jatkaa harjoittelua. Astanga keskittyi minusta liian paljon fyysiseen suoritukseen, ja jäin kaipaamaan jotain muuta. Jatkoin satunnaisesti eri joogalajien kokeilemista. Etsin sitä minulle sopivinta joogamuotoa. Kävin mm. hatha-, vinyasa- ja hotjoogassa. Kaikista tuli hyvä olo, mutta ne eivät silti tuntuneet täysin omilta, eivätkä ne temmanneet mukaansa. Kunnes löysin kundaliinijoogan vuonna 2012.

Kundaliinijooga yhdisti sulavasti fyysisen ja henkisen harjoituksen. Jokaiseen harjoituskertaan sisältyy alkulämmittelyt, harjoitussarja eli kriya sekä meditaatio. Kunkin harjoituksen jälkeen keho tuntuu vetreältä, mieli levolliselta. Tuntui, että olin löytänyt keinon rauhoittua, harjoituksen josta tuli hyvä olo.

Viime vuoden loppupuolella aloitin ensimmäisen kerran säännölliset kundaliinijoogaharjoitukset kotona, yleensä aamulla. Aluksi tuntui vaikealta herätä aikaisin ja aloittaa harjoituksen tekeminen kotona heti aamutuimaan, mutta muutamien viikkojen jälkeen heräsin jo itsestään ja innokkaana aloittamaan päivän tällä tavalla. Samaan aikaan kävin satunnaisesti joogasalilla saamassa ideoita ja oppimassa uusia harjoitussarjoja.

Olen nyt täälläkin ottanut tavaksi herätä aamuvarhaisella ja nousta kattoterassille joogamattoni kanssa. Rakastan sitä, kun lämmin tuulenvire tuntuu iholla, linnut laulavat, naapurin kukko kiekuu, vuohi määkii jossain kauempana. Muuten on vielä hiljaista, ympäristö herää hiljalleen uuteen päivään. Tuntuu hyvältä olla jälleen joogamatolla ja näissä maisemissa.

Meidän koti Karibialla

Venezuela ei kuulu monenkaan Etelä-Amerikan reissaajan listalle. Itse olen päässyt tutustumaan tähän hienoon maahan, koska mieheni on täältä kotoisin. Muuten en välttämättä olisi valinnut Venezuelaa matkakohteekseni, etenkään näinä aikoina. Ensimmäiseen kuukauteen on mahtunut paljon uusiin sukulaisiin tutustumista, sillä tämä on ensimmäinen kertani Venezuelassa.

Olemme olleet täällä nyt reilun kuukauden. Tuntuu, että nyt on päässyt lomafiilikseen, olo on rentoutunut - niin kuin Karibialla pitääkin. Kolme kuukautta tuntuu ajalta, jossa ehtii nauttimaan arjesta ilman paikasta toiseen juoksemista. Jos siltä tuntuu, voi hyvin vaikka viettää muutaman päivän vain lueskellen kirjaa riippumatossa terassilla.

Matkamme päätavoitteena on tavata sukulaisia ja viettää aikaa heidän kanssaan. Meillä on täällä käynyt vieraita Caracasista: isä, tätejä ja setiä, serkkuja ja heidän lapsiaan. Talossa on ollut vilinää, eikä täällä ole ollut montaakaan hiljaista hetkeä. Mieheni äiti muutti Isla Margaritalle vuodenvaihteessa. Ennen he asuivat Caracasin lähellä, jossa myös mieheni on kasvanut. Muutto tänne on tehnyt hyvää. Täällä on rauhallisempaa ja turvallisempaa kuin mantereella, vaikka toki varuillaan pitää olla niin kuin kaikkialla Venezuelassa.

Tuntuu, että maan vaikeasta tilanteesta huolimatta olemme onnistuneet nauttimaan ajastamme täällä. Blogissa olen kirjoittanut kaikenlaisista ongelmista ja haasteista, joita olen täällä nähnyt, ja toivon, ettei se ole jäänyt päällimmäiseksi fiilikseksi teille lukijoille. Olen yrittänyt kirjoittaa myös muista positiivisemmista teemoista, mutta huomaamattani alan kirjoittamaan asioista, jotka ovat jääneet mietityttämään. Jotenkin tuntuu, että on tarve jakaa tietoa teille siitä, mitä täällä tapahtuu ja samalla myös itse käsitellä asioita mielessään.

Olen kiitollinen mahdollisuudesta viettää aikaa sukulaisten kanssa ja tutustua heihin kunnolla. Jos olisimme tulleet tänne vain pariksi viikoksi, en olisi päässyt tutustumaan näin hyvin. On myös aivan eri asia tutustua Venezuelaan, kun on iso joukko paikallisoppaita ympärillä vastailemassa kaikkiin kysymyksiini.

Tänne tullessa meillä oli suunnitelmissa tutustua muutamiin paikkoihin mantereella, mutta toistaiseksi emme ole vielä poistuneet Isla Margaritalta. Mantereen puolella asuvien sukulaisten mukaan tilanne siellä on hieman arvaamattomampi, joten emme ole vielä varmoja, lähdemmekö sinne ollenkaan. Uskon, että kaikella on aikansa. Jos emme pääse nyt mantereelle, pääsemme sinne sitten toisella matkalla. Nyt tai sitten jonain päivänä, kun oikea aika koittaa.

Otan mieluusti vastaan ideoita tulevien postausten suhteen. Mikä teitä kiinnostaisi? Mitä haluaisitte tietää? Jätä rohkeasti toiveesi alle kommenttikenttään.

Miltä tuntui olla elämäni ensimmäisessä leipäjonossa?

Olin tänään elämäni ensimmäisessä leipäjonossa. Kävimme leipomossa ja saimme kuulla, että leipää olisi tulossa myyntiin noin tunnin päästä. Jono oli alkanut jo muodostua, olimme jonossa 30. sijalla. Kului tunti, kului puolitoista. Jono kasvoi korttelin toiseen päähän. Aurinko porotti täysillä, ja kuumuus tuntui iholla, vaikka saimme varjopaikan. Reilun puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen saimme patonkeja säännellyn määrän eli 4 kpl / henkilö 800 bolivarilla (0,80 €).

Jonossa ymmärsin, millainen raivon tunne ihmisille tulee, kun joku ohittaa jonossa. Nuori poika etuili ja kiilasi jonoon vähän meidän jälkeen. Ihmiset ympärillä sanoivat asiasta, mutta poika pysyi jonossa. Kukaan ei kuitenkaan uskalla ottaa kovempia otteita, sillä koskaan ei tiedä, onko kiilaajalla mukanaan vaikka puukko tai ase. Mutta se raivon tunne, kun on itse jonottanut tunteja, kotona ei ole ruokaa, on väsynyt ja auringon uuvuttama, ja joku tulee etuilemaan jonossa, on sanoinkuvaamaton.

Meidän leipäjono oli rauhallinen, mutta monessa paikassa jonottaminen on muuttunut niin villiksi, ettei jonoihin uskalla enää kuka tahansa mennä. Viimeisin tällainen jono oli kylän keskustassa, jossa ihmiset ryntäsivät kaupan luukulle, josta myytiin pastaa. En uskoisi, jos en itse olisi sitä nähnyt, mutta ihmiset kiipesivät toistensa päälle ja etenivät näin nopeammin luukulle. Ilmassa heiluvia käsiä ja huutoa. Oli parasta mennä ohi matalalla profiililla, joten tapahtuneesta ei luonnollisesti ole kuvia.

Erityisen villejä jonot ovat kiinalaiskaupoissa, joissa myydään hallituksen hintasäänneltyjä tuotteita kaikille – niistä voi ostaa kuka vain ja minä päivänä tahansa. Tosin tuotteita ei tule myyntiin säännöllisesti, vaan täsmäiskuina, joten silloin kun tuotteet saapuvat, jonot (ja tappelut) syntyvät hetkessä. Hintasäänneltyjä tuotteita myydään myös hallituksen kaupoissa, mutta vain henkilökortin määräämänä päivänä ja yleensä turvallisuusjoukkojen ympäröimänä. Kiinalaiskaupoissa poliisin läsnäolo vaihtelee, joten meno on välillä kovinkin villiä.

Me emme ole käyneet näissä hintasäädeltyjen tuotteiden jonoissa – ei kiinalais- tai hallituksen kauppojen. Minulla ei luonnollisestikaan ole oikeutta ostaa hallituksen kaupoista, sillä olenhan täällä vain turististatuksella. Richardin äiti kävi kaupassa ennen meidän tuloa tänne, ja viimeisimmällä kerralla häntä töytäistiin niin, että hartia kipeytyi lähes viikoksi. Sen jälkeen jonottaminen jäi.

Olemme ostaneet ruokamme kiinalaiskaupoista ja supermarketista hintaan, jota ei ole säädelty. Hinnat ovat joissakin tuotteissa lähes Suomen hintojen veroiset tai jopa kalliimmat. Ja kaupassa olemme käyneet silloin, kun siellä ei ole samaan aikaan myynnissä hintasäädeltyjä tuotteita. Silloin on parasta pysytellä kauempana.

Kun 7 tunnin jonottamisella saat voita ja pastaa

Naapuripariskunta kertoi eilen meille viimeisimmästä kauppareissustaan. Jos en itse olisi kuulemassa sitä suoraan heidän suustansa, en varmaan uskoisi, että näin hurjia kauppareissuja voi edes olla. He lähtivät kotoaan puoli kolmelta – aamuyöllä. Sinä tiettynä päivänä, jonka sosiaaliturvatunnuksen loppunumero oli määrännyt heidän kauppapäiväkseen. Jonossa on oltava ennen kukonlaulua, sillä tuotteet loppuvat usein kesken. Näin ei joudu viimeisten joukkoon jonossa ja kaupasta pääsee pois ehkä puolenpäivän tienoilla.

Täällä kiellettiin hiljakkoin jonottaminen ennen aamukuutta. Monikaan ei tosin voi noudattaa tätä sääntöä, sillä ruokaa on saatava. Moni joutuu siis ottamaan sen riskin, että poliisi nappaa ja vie putkaan. Siitä huolimatta jonot ovat ja pysyvät – ne vain ovat muuttaneet paikkaa. Naapuripariskunta oli löytänyt aamukolmelta kauppajonon lähikukkulalta, jossa puiden siimeksessä pystyi piiloutumaan poliiseilta ja tarvittaessa juoksemaan karkuun. Osa piiloutuu kaupan parkkipaikan puskien ja kasvien alle. He sanoivat, että kun aamukuudelta jonoa aletaan muodostaa ihmisiä alkaa ilmestyä kaikkialta – kuin sieniä sateella. Puskista, kasvien alta, metsästä, kukkulalta.

Tällä kertaa kaupassa oli myynnissä pastaa ja voita. Molempia sai säännöstellyn määrän, 1 kpl / henkilö. Kukaan ei aamuyöstä vielä tiennyt, mitä kaupassa on myynnissä. Ihmiset vain toivovat, että kunhan saisi edes jotain.

Tämä kaikki kuulostaa täysin utopistiselta, ihmisarvoa alentavalta. Ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tällaista. Suomessa kuka tahansa voi astella sisään kauppaan ja ostaa ruokaa, eikä kenenkään tarvitse jonottaa tuntikausia polttavan auringon alla. Saati lähteä jonottamaan aamuyöllä oman turvallisuutensa kustannuksella. Kaupoissa ja kotona ruokaa jopa heitetään roskiin. Kontrasti on aivan valtava.

Ette uskokaan, miten pahalta minusta tuntuu, kun kuulee näitä tarinoita ja tietää, että monelle tämä on arkipäiväistä, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Tuntuu vain niin epäoikeudenmukaiselta, että ihmiset joutuvat kokemaan kaiken tämän.

En uskonut, että tilanne on oikeasti näin kriittinen, silloin toukokuussa, kun lähdimme Suomesta. Olimme kuulleet perheeltä, millainen tilanne täällä on, mutta en vain osannut kuvitella, että se on näin vaikea. Tässä on joutunut käymään läpi kaikki tunteensa moneen otteeseen, jotta pystyy elämään arkeaan ja nauttimaan pienistä asioista. 

Jo nyt tiedän, että tämä kokemus on kasvattanut minua suuresti. Olen oppinut asettumaan toisen ihmisen saappaisiin entistä paremmin, kehittämään empatiakykyäni ja kohtaamaan vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä. Ja tärkeimpänä olen oppinut, että voiman ja rauhan löytää kukin sisimmästään. On tärkeintä huolehtia oman mielen hyvinvoinnista - asui sitten Venezuelassa tai Suomessa. Olen löytänyt sisältäni voimaa, rauhaa ja positiivisuutta, minkä kautta olen pystynyt rentoutumaan ja löytämään ilon pienistä asioista.

Miksi tilanne täällä on luisunut näin pahaksi?

Minulta on kysytty yksityisviesteillä, miksi tilanne täällä on mennyt näin pahaksi ja miksei muu maailma ei reagoi asiaan. Asia on kovin monimutkainen, ja maan tilanteen vuoksi politiikan puhumista vältetään. Tuntuu, että nyt on vain parempi pidättäytyä ottamasta kantaa näihin juttuihin.

En ole politiikan enkä talouden asiantuntija, vaikka ne teemat ovatkin minulle tuttuja. En siksi kommentoi politiikkaa blogissa, vaan kirjoitan täällä enemmän asioista, joita näen ja kuulen kadulla. Sitä kautta te lukijat pääsette kurkistamaan käytännössä, millaista elämä romahtamispisteessä olevassa valtiossa on ja miten tilanne heijastuu ihmisten arkeen. 

Blogi toimii itselleni tärkeänä kanavana käsitellä näkemääni, sillä monesti päivän jälkeen olo on aika hämmentynyt. Päässä pyörii monta kysymystä. Kadulla näkee kaikenlaista, joka päivä sattuu jotain uutta. Milloin pidentyviä leipäjonoja, lapsia roskiksissa etsimässä ruokaa tai ihmisiä kiipeämässä toistensa päälle ruokajonoissa. Kirjoittamalla asiat paperille tuntuu, että asioihin osaa taas suhtautua uudella tavalla. Asiat on syytä käydä läpi, eikä vain ylittää olan kohahduksella. Minulle kirjoittaminen on ollut henkireikä täällä.

Teille, jotka olette kiinnostuneita Venezuelan tilanteesta ja sen syntysyistä, voin suositella esimerkiksi Ylen Ulkolinjan Hajoava Venezuela –dokumenttia (löytyy Areenasta). Ylellä ja Helsingin Sanomissa on myös kirjoitettu Venezuelan tilanteesta kattavasti esimerkiksi näissä artikkeleissa:

• HS: Täysi kaaos lähenee Venezuelassa - presidentti teki siviilien turvallisuusjoukoista laillisia
• HS: Köyhtyvä Venezuela kaipaa suuria ratkaisuja - "satoja lapsia kuolee, kun edes keskoskaappien pesemiseen ei ole saippuaa"
• Yle: Millaista on elämä romahtaneessa valtiossa - venezuelalaisten viisi tapaa selviytyä

Näin toimii Maduron dieetti

Vitsailu ja ironia kuuluvat olennaisesti venezuelalaisten arkeen. Oli tilanne miten vakava tahansa, siitä saa vitsin aikaiseksi. Tuntuu, että ehkä sen asenteen ansiosta he ovatkin selvinneet monesta vaikeasta paikasta. Ruokapulasta, josta maa kärsii, puhutaan muun muassa nimellä Maduron tai isänmaan dieetti (dieta de Maduro, dieta patria). Dieetti on nimetty maan presidentin mukaan. Olen kuullut termit kadulla eri ihmisten suusta jo moneen kertaan, ja kaikki tietävät, mistä on kyse.

Venezuelassa on ollut pulaa ruoasta jo pidempään, nyt tilanne on nyt kärjistynyt entisestään. Monet ihmiset syövät vain yhden tai kaksi ateriaa päivässä. Peruselintarvikkeista on pulaa. Jauhoja, pastaa, riisiä, öljyä, voita tai sokeria ei löydä mistään. Niillä on hallituksen tukema hinta, joten niitä voi ostaa vain silloin, kun niitä kauppaan sattuu tulemaan.

Hallituksen hintatuettujen tuotteiden ostaminen ei kuitenkaan ole tehty liian helpoksi. Kaupoissa saa ostaa vain itse henkilökohtaisesti, sillä kassalla tarvitaan sosiaaliturvatunnus ja sormenjäljet. Tämä sen takia, että vältetään, ettei kukaan mene toiseen kauppaan ostamaan toista jauhopussia tai maitotölkkiä saman viikon aikana.

Ja kauppapäivä määräytyy sosiaaliturvatunnuksen viimeisen numeron perusteella. Kauppaan ei siis mennä milloin itselle sopii, vaan tiettynä päivänä. Tämä käytäntö on ollut erityisen hankalaa työssäkäyville, sillä he eivät voi käyttää työpäiväänsä jonottamiseen. Tämän vuoksi heidän on ostettava kalliimmalla hinnalla yksityisistä kaupoista, joista ei yllämainittuja peruselintarvikkeita löydä.

Maduron dieetti on tehokas, paino tippuu lähes varmasti. Langanlaihoja aikuisia on täällä näkynyt enemmän kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa, missä olen käynyt. Sydäntäsärkevää on nähdä kylän keskustassa lapsia pyytämässä ruokaa, lapsia etsimässä ruokaa roskasäiliöstä. Rannalla näin lapsen, jolla oli ohuen ohuet raajat ja iso pallomaha – syynä lienee todennäköisesti proteiinin puute sekä ehkä mahdolliset loiset.

Lehdessä luki, että Kolumbiasta ja Trinidad & Tobagosta olisi tulossa maahan tuontiruokaa, jota aletaan myydä pääasiassa hallituksen organisoimana. Tänne saarelle ruokaa on tulossa lehden mukaan ”lähiviikkoina”, mikä tuntuu kovin epämääräiseltä aikamääreeltä näinä aikoina.

Tässä kaupassa ei ole myynnissä hallituksen hintasäätelemiä tuotteita, kunnes toisin ilmoitetaan. Monet kaupat eivät ole halukkaita myymään näitä tuotteita turvallisuuden vuoksi.

Ennen tämä supermarketti oli yksi hienoimmista Venezuelassa. Nyt hyllyt tässä Sigo-supermarketissa ovat lähes tyhjillään.

Maduron dieetti voi koostua esimerkiksi Corn Flakeseista ja tonnikalasta.

Milloin on pyykkipäivä?

 Naapuri kolkuttaa oveen ja ilmoittaa meille, että nyt tulee vettä. Säntäämme nopeasti laittamaan vesipumpun päälle, jotta saisimme vesitankkerit täytettyä. Vettä tulee meille vain noin kerran viikossa – toisille vielä harvemmin. Kiitos vesitankkerin ja -pumpun, meillä on juoksevaa vettä kotona. Vettä pitää säännöstellä tarkkaan, jotta se riittää viikoksi. 

Vettä ei tule  enää päivittäin, kuten aiemmin. Caracasissa asuvilla serkuilla vesi tulee noin joka 15. päivä, eikä heillä ole vesitankkeria. Inflaation myötä vesitankkerien hinnat ovat nousseet niin paljon, ettei monellakaan ole enää varaa hankkia sellaista. Monet, joilla ei ole vesitankkeria, ovat olleet pulassa, sillä heidän on täytynyt itse käydä hakemassa vesi kauempaa omilla vesikanistereillaan. Vedenhakuun tuhlaantuu monessa perheessä paljon aikaa ja vaivaa.

Kuivuus on koetellut Venezuelaa jo monta kuukautta. Sadekauden olisi pitänyt alkaa, mutta kunnon sateet viipyvät edelleen. Margaritan saarella on satanut muutamana iltana ja yönä, ei sen enempää. Vesipula tuntuu ja näkyy.

Suihkussa käydään nopeasti. Vesihana suljetaan saippuoidessa käsiä, pestessä hampaita. Tavallisia vedensäästötoimenpiteitä, joita moni venezuelalainen on nyt kriisin edetessä joutunut opettelemaan. Aiemmin vettä oli saatavilla runsaasti, eikä sen säästämisestä juuri puhuttu. Nyt tilanne on täysin toinen. Veden säästäminen on kaikkien huulilla.

Ja mitä viikottainen veden tulo meillä tarkoittaa? Muun muassa ulkona tuulenvireessä kuivuvia vaatteita.

Kesän herkku: täytetyt paprikat

Yksi täällä oppimani asia, jonka ehdottomasti tuon mukanani kotiin, ovat kalaruoat! Olen oppinut täällä valmistamaan monipuolisemmin kalaruokia, sillä kala on tärkeä osa ruokavaliota täällä saarella. Kalaa tarjotaan kaikissa muodoissa.

Jaan tällä kertaa teidän kanssa herkullisen ja yksinkertaisen kalatäytteen reseptin, jota käytimme tänään täytettyihin paprikoihin. Täyte on siitä mahtava, että sitä voi käyttää niin arepa -maissileivissä, uuniperunoissa, empanadas -pasteijoissa kuin vaikka tacoissa – vain mielikuvitus on rajana.

Me laitoimme täytteeseen ají dulcea, en ole varma löytyykö sitä Suomesta. Maku ei ole tulinen, vaan hedelmäisen pehmeä ja vähän jopa savuinen, lähes paprikamainen. Ají dulce on yksi venezuelalaisen ruoan perusraaka-aineista, jota laitetaan lähes kaikkeen sen herkullisen maun vuoksi. Sitä käytetään etenkin kalaruoissa. Jos ají dulcea ei löydy, kokeilisin kaupan chilejä, jotka yleensä eivät ole kovin tulisia ja lisäksi lisäisi vähän enemmän paprikaa.

Täytetyt paparikat (5 annosta)
5 paprikaa
Juustoa kuorruttamiseen

Kalatäyte
1 vaalea kala
Pätkä purjosipulia / kevätsipulia (sipulia)
2-3  makeaa chiliä
1 prk ranskankermaa / smetanaa
Soijakastiketta, teriyaki-kastiketta
Suolaa
Pippuria

Leikkaa paprikat kantaosasta avoimiksi. Poista siemenet. Aseta paprikat vuokaan, suorista tarvittaessa alapuolet leikkaamalla pieni kärki pois paprikoista. Esikypsytä paprikoita kiehuvassa vedessä n. 5 min ja valuta niistä vesi pois.

Poista kalan sisälmykset. Keitä kala kypsäksi kattilassa. Poista ruodot ja nypi se hienoksi.

Pilko sipuli ja chilit. Hienonna paprikan kannan ympärille jäänyt paprika. Kuullota ne pienessä tilkassa öljyä. Lisää nypitty kala. Mausta. Lisää smetana / ranskankerma. Tarkista maku.

Täytä paprikat kalatäytteellä. Ripottele pinnalle juustoa. Kypsennä 225 asteessa noin 15-20 minuuttia, kunnes juusto alkaa ruskistua. Ja sitten vain... ¡Buen provecho!

Täytetty paprika, lisukkeen maniokkia ja paistettuja ruokabaneeneja (tajadas).

Elintarvikelasteja ja kauppoja ryöstetään

Aiemmassa postauksessa mainitsin väkivallasta, jota nälkä ja elintarvikkeiden puute tuo mukanaan. Eri puolilla Venezuelaa on tehty kauppojen ja tavaralastissa olevien rekkojen joukkoryöstöjä (saqueos), mistä ei puhuta juurikaan mediassa – ei täällä, saati muualla.

Toissapäivänä tänne kylään matkalla ollut rekka ryöstettiin ennen kuin lasti ehdittiin purkaa. Lastissa oli maitoa, öljyä ja pastaa. Eilen ihmisjoukot ryöstivät apteekin Porlamarissa, jossa oli myynnissä hallituksen hintasäätelemiä äidinmaidonkorvikkeita ja vaippoja. Kävimme siellä päivää ennen. Ihmisjoukkoja on lähes mahdoton kontrolloida, kun nälkä on luisunut näin pahaksi.

Viime viikolla sosiaalisessa mediassa kiersi video, jossa ryöstettiin häkeittäin eläviä kanoja liikennevaloihin pysähtyneen rekan lavalta. Rekkakuskit eivät enää uskalla ajaa kuormia, koska maanteillä ryöstetään. Ihmiset ovat nälissään. Harvaa ryöstää muutamaa elävää kanaa kuin todellisesta tarpeesta.

Cumanán kaupungissa ryöstettiin eilen yli 20 kauppaa, leipomoa ja elintarvikelastissa ollutta rekkaa. Sosiaalisessa mediassa kiertää huhu, että kaupunki on tuhottu, kaupoissa ei ole enää mitään. Cumanásta on lauttayhteys tänne Margaritan saarelle, jossa asumme. Lauttayhteys pysäytettiin toistaiseksi, jottei Cumanán väki tulisi saarelle ryöstämään. Tämä tarkoittaa myös sitä, ettei mantereelta tule elintarvikkeita tänne päin.

Suomessa mediaan voi luottaa, ja tällaisista asioista saa tietoa uutisista. Televisiouutisissa eilen illalla ei ollut mitään Cumanán tapahtumista tai muistakaan joukkoryöstöistä. Tiedotusvälineet eivät ole täysin vapaita ja riippumattomia, joten kaikesta ei puhuta julkisesti. Nykyään onneksi vähintään sosiaalisen median kautta saa tietoa, ja Youtubessa ja Twitterissä kiertää videoita ja kuvia tapahtumista.

Tiedon puute luo pelkoa ja ahdistusta. Mihin asti tilanteen on mentävä, jotta tapahtuu muutos?

Leipomossa kysytään, onko leipää

”Venezuela on ainut maa maailmassa,  jossa leipomossa pitää kysyä, onko teillä leipää”, vanhempi mies heittää leipomossa. Ihmiset vitsailevat täällä kaikesta, siten kestää varmaankin kaiken tämän hulluuden.

Ensimmäisinä viikkoina, kun tulimme tänne, leipäjonoja näki harvakseltaan, ja leipomosta sai vielä leipää suht lyhyellä jonottamisella. Nyt leipäjonot ovat muodostuneet jokapäiväisiksi. Jonossa voi hyvinkin olla lähemmäs sata jonottajaa.

Leipää ei ole tarjolla koko päivän, vaan satsin tullessa uunista, se yleensä loppuu nopeasti. Leipää kun jonotetaan jo tunteja ennen kuin se tulee uunista.

Leipäjonot johtuvat osin siitä, että muuta hiilihydraattipitoista ruokaa ei enää löydä. Pasta, riisi, jauhot ja maissijauho (arepojen tekemiseen) ovat hintasäädeltyjä, joten niitä saa vain hallituksen kaupoista. Joskus pastaa saattaa löytää tavallisista kaupoista, mutta hinta on 20-kertainen. Meillä on varastossa pastaa, riisiä ja maissijauhoja, ne riittävät meille vain noin kuukaudeksi. Mistään ei näitä tuotteita ole enää löytänyt.

Kun ihmisillä ei enää ole mitään, millä mahansa täyttää, se näkyy mm. leipäjonojen pidentymisenä. Jos edes leivän saisi mahan täytteeksi.

Ihmisten pinna alkaa kiristyä, kun päivittäisestä elämästä on tullut yhtä jonottamista ja epävarmuutta siitä, löytääkö kaupasta ruokaa. Eilen rouva suuttui, kun hänen vuoronsa tuli, leipä olikin loppu. Täällä on tapana maksaa ostokset, ennen kuin ne saa käteensä. Leipä loppui juuri silloin, koska samaan aikaan yksi mies kävi pyytämässä leivät etukäteen itselleen, jotka olisivat kuuluneet rouvalle. Sanaharkan päätteeksi rouva sai leivät.

Tilanne alkaa kuumentamaan hermoja. Mitä ei vanhempana tekisi, kun lapset ovat nälissään? Tämä ajatus nousee usein mieleen.

Kassin sisältö kuin pankkirosvolla

En ole ikinä nähnyt näin paljon seteleitä kuin täällä. Aluksi järkytyin, kun näin niin suuren määrän seteleitä. Inflaatio on äärimmäisen nopeaa, rahan arvo laskee koko ajan ja tuotteiden hinnat kallistuvat. Olemme jo parin viikon aikana huomanneet, että esimerkiksi puurohiutaleiden hinta on tuplaantunut. Myös hedelmien, vihannesten ja sokeriruo’on hinta on noussut. Eikä tiettyjä tuotteita löydy mistään. Eron huomaa jo parissa viikossa. Välillä meno hirvittää, on myönnettävä.

Täällä pitää kantaa käteistä mukana, sillä monessa paikassa ei käy pankkikortti. On myös tavallista, että pankkiautomaateista on setelit loppu. Tai sitten automaatista voi nostaa vain rajoitetun määrän seteleitä, esimerkiksi 3000 bolivaria (3 euroa).

Välttääksemme käteisongelman kävimme tänään pankissa nostamassa rahaa. Piti jonottaa perusluukulle, jonka jälkeen otettiin vielä erilliselle luukulle, jossa tehtiin turvallisuuskysymyksiä. Sen jälkeen valokuvattiin, ja vasta sitten sai setelitukot. Isoin seteli täällä on 100 bolivaria. Nostimme siis käytännössä kassillisen seteleitä.

En vieläkään totu siihen, että kassissa voi olla isokin nippu seteleitä ja että kaupan kassalla ihmisten on laskettava seteleitään. Ketä tahansa jännittää pitää niin suurta määrää käteistä mukana. Peruslompakko ei täällä enää riitä, vaan tarvitaan isompi laukku.

Tällä maksoimme 5 hengen ravintolaskun rannalla.

Miten oppia elämään ilman peruselintarvikkeita?

Kauppojen hyllyt ovat entistä tyhjemmät päivä päivältä. Tietyt tuotteet puuttuvat täysin. Mistään ei löydy sokeria, jauhoja, maitoa, margariinia, voita, vessapaperia. Aivan peruselintarvikkeita, jotka on nyt eliminoitu päivittäisestä käytöstä.

Pienissä lähikaupoissa, joita täällä kutsutaan "chino":iksi eli kiinalaiskaupoiksi, on aiemmin löytänyt kaikkea mahdollista. Nyt hyllyt ovat joko tyhjillään tai täytetty ohuella rivillä samoja tuotteita. Tilanne oli sama myös Porlamarissa, joka on saaren suurin kaupunki. Kävimme isossa supermarketissa, jossa osa tilasta oli tyhjillään, hyllyissä rivejä talouspaperia eikä yhtään vessapaperia, samoja tuotteita rivissä hyllyjen etureunassa - ja hinnat taivaissa paikallisille.

Tuntuu oudolle olla täysin ilman yllämainittuja elintarvikkeita, koska ennen en ole koskaan ollut paikassa, jossa noista tuotteista olisi pulaa. Ainut vaihtoehto on sopeutua tilanteeseen. Olen oppinut syömään leipää ja arepaa ilman voita, vessassa käyttämään vessapaperin sijaan vettä ja pyyhettä, tekemään puuron veteen, juomaan limemehua ilman sokeria.

Ristiriitaista on myös se, että leipää saa jonottaa, eikä sitä ole joka päivä leipomoissa, ja sitten samaan aikaan myöskään jauhoja ei löydy, jotta voisi tehdä itse leipänsä. Toissapäivänä kuulimme naapurilta, että hänen tutullaan on pieni kotileipomo ja että hänen kauttaan voisi saada jauhoja. Hän myi meille kilon jauhoja, josta sitten tein tädin kanssa leipää kotona. Leipä oli tuhannesti parempaa kuin leipomon leipä. Tekisin mielelläni leivät kotona, jos vain olisi jauhoja.

Tilanne tuntuu huononevan, ja hyllyt näyttävät tyhjemmiltä päivä toisensa jälkeen. Myös hinnat ovat nousussa. Tänään hinta on tämä, huomenna jo toinen.

Auringonlasku saa huolet hälvenemään

Toissapäivänä kävelimme rannalta kotiin ja jäimme ihailemaan auringonlaskua. Yksi kauneimmista, ellei kaunein auringonlasku, minkä olen nähnyt. Syystä sanotaan, että Juan Griegon auringonlaskut ovat Venezuelan kauneimpia. Hetki oli maaginen.

Lähes koko väriskaala maalautui taivaalle. Oranssista pinkin ja lilan kautta siniseen. Veneet kellumassa satamassa. Kalastajat palaamassa veneillään  takaisin satamaan. Ihmisiä rantakadulla ihailemassa näkymää. Taustalla siinsi Macanaon niemimaan vuoret, jotka värjäytyivät vähitellen violetin kautta sinisiksi.

Rannalla istui vanhempi nainen ihailemassa auringonlaskua. Asioilla on tapana yrittää pyrkiä tasapainoon – ainakin jollain tavalla, oli ajatus joka nousi mieleeni. Luonnon ihailu saa ajatukset edes hetkeksi pois arjen vaikeuksista. Huolet unohtuvat toviksi, kun keskittyy vain havainnoimaan taivaanrannan sävyjä.

Se antaa hengähdyshetken, jonka avulla selviää hetken taas eteenpäin.

Hallituksen ruokakori saapui

Ulko-ovellemme koputettiin alkuviikosta ja kysyttiin, haluaako äiti ostaa hallituksen myymän ja hintatuetun ruokakorin eli "la bolsa:n". Korilla olisi hintaa 3 000 bolivaria (kk-minimipalkka on 15 000 bolivaria), ja jakelupäivä olisi lauantai. Korissa oli tarkoitus olla peruselintarvikkeita, kuten riisiä, pastaa, kanaa, lihaa, maitoa, voita, öljyä, papuja.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun mieheni äiti saa ostaa mainitun ruokakorin, sillä niitä ei ole ollut myynnissä Margaritan saarella, jossa asumme. Esimerkiksi Caracasissa ruokakoreja on ollut myynnissä enemmän. Tosin korin hinta ja sisältö vaihtelee paljon. Sen sisältöä ei ole standardisoitu, vaan käytännössä sinne laitetaan, mitä on saatavilla. Hallituksen ideana on, että ruokakori olisi viikottainen tai edes 15 päivän välein jaettava. Saa siis nähdä, milloin seuraava kori tulee tänne.

Lauantaina kori sitten saapui. Kassin kyljessä "bolivariaaninen hallitus taistelee ruokaturvasi puolesta". Kassin sisältö ei kuitenkaan ollut sloganin mukainen. Pari pussia pastaa, maissijauhoa, säilykesardiineja, maissiöljyä, yksi papupussi ja suolaa. Pakattu Venezuelassa.

Inflaatio on taivaissa, eikä rahat riitä täällä edes ruokaan. Ideana ruokakori on hyvä, sillä yritetään paikata tilannetta. Ruokakorin anti tosin ei riitä perheelle viikoksi, vaan ruokaa on pitänyt ostaa kalliilla hinnalla kaupoista, jos ylimääräistä rahaa on löytynyt. Monet ovat joutuneet karsimaan ateriansa yhteen tai kahteen päivässä.

Mitä tänään on myynnissä?

Kävelimme maanantaina keskustassa hoitamassa asioita. Kaukana näkyi paljon väkeä, näytti kuin katu olisi suljettu. Kun lähestyimme paikkaa, se osoittautui kauppajonoksi, joka ulottui lähikaupasta korttelin päähän.

Kävelimme jonon vierestä ja mieheni äiti kysyi yhdeltä jonottajalta, että mitä tänään on myynnissä. ”Vaippoja”, oli vastaus. Äitini heittämä kysymys on nykyään täällä tavallinen. Joku päivä kauppaan saattaa tulla sokeria, toisena jauhoja ja ehkä seuraavalla viikolla vessapaperia.

Katsoin tarkemmin jonottajia, ja jonossa oli paljon naisia lapsineen. Vauvoja rintarepuissa, pikkulapsia leikkimässä kadulla. Ja jono oli kuulemma lyhyt verrattuna pääkaupunkiin.

Kaikilla oli sama tarve ostaa vaippoja, jotka ovat kortilla Venezuelassa. Niitä ei löydy enää mistään – ei edes rahalla. Hallitus tuo silloin tällöin sovittuihin kauppoihin vaippasatsin, jolla on hallituksen tukema hinta. Sinä päivänä, kun kauan odotettu vaippasatsi tulee lähikauppaan, voitte vain kuvitella jonottavien ihmisten määrän. Muina aikoina kauppojen vaippahyllyt (ja muutkin hyllyt) vain ammottavat tyhjyyttään.

Kysyin, että kuinka paljon täällä käytetään kestovaippoja. Arjen pyörittäminen on jo itsessään niin merkittävä urakka, ettei vaippojen pesuun jää aikaa tai energiaa, kun arki on ruoan jonottamista ja työn tekoa. Ja siihen päälle vielä pula vedestä ja saippuasta. Esimerkiksi joissain osissa Caracasia on nyt käynnissä kolmas viikko ilman juoksevaa vettä. Vesi pitää hakea ja kantaa kotiin, joten sitä säästetään. Toki kestovaippoja on käytössä nyt, kun tilanne on mikä on ja vaihtoehdot puuttuvat.

On vaikea käsittää, että kyse on näin perustarpeista.